Pages

Tekopyhät kristityt

Yleisin syytös, joka kristittyä vastaan esitetään, on syytös tekopyhyydestä. Syyttäjä näkee kristityn kiillottavan päälleen jonkinlaista sädekehää ja julistautuvan kristillisyydellään muita paremmaksi. Viimeinen pisara syyttävälle taholle on usein se, että kristitty tekee syntiä, tai ainakin jotain, minkä syyttäjä nimeää synniksi siihen katsomatta mitä kristinusko asiasta sanoo. Onko näin? Ovatko kristityt, kuten allekirjoittanut, syyllisiä syyttäjän esittämällä tavalla?

Jotakuinkin ensimmäinen askel kristityksi tulemisessa on syntisyytensä myöntäminen. Synnittömällä ei olisi mitään käyttöä pelastukselle, koska hän ei ole matkalla helvettiin. Jokainen kristitty vailla poikkeusta sekä tietää että myöntää olevansa syntinen. Raamattu asettaa moraalisen standardin, jota kukaan meistä ei tavoita.

Kristityllä on kyllä lupaus pelastuksesta, mutta kyseinen pelastus ei ole millään lailla hänen ansiotaan. Ja jos kristitty voi todeta olevansa jotakin parempi, on se jokin korkeintaan se, mitä hän itse oli aikaisemmin. Kristityllä ei ole varaa leijua olevansa toisia parempi moraalisessa mielessä, koska hän ei voi asiaa mitenkään tietää ja toisin väittäminen olisi väärän todistuksen lausumista lähimmäisestä.

Tämä ei tarkoita sitä, etteikö kristitty voisi tuomita väärää tekoa siinä missä kuka tahansa toinenkin. Kristityllä ei ole lupaa tuomita ihmisiä. Moni tulkitsee tuomitsemiskiellon niin, että kristitty ei saa tuomita mitään, mutta ei tällöin ymmärrä viittaamaansa raamatunlausetta alkuunkaan.

Se on totta, että kaikki kristityt tekevät syntiä, sekä Tupla-J että paavi. Se on erottamaton osa ihmisenä olemista. Täten kuka hyvänsä, kristitty tai ei, voi huomata kristityn tekevän tavalla tai toisella syntiä. Tekeekö se kristitystä tekopyhän? Ei. Sen sijaan se vahvistaa sen, että tämä todella tarvitsee kristinuskoa ja sen lupaamaa pelastusta. Tämä on totta siitä riippumatta, että yllättävän usein syyttäjän nimeämä synti on mikä tahansa teko jota hän ei hyväksy kristinuskon tuntemien syntien sijaan - joskus jopa kristillisyyden edellyttämä näkökanta, kuten esimerkiksi avioliiton määritelmän säilyttäminen alkuperäisenä.

Ajatuksia vanhemmuudesta

Kokemuksia isyydestä minulla on vasta lyhyeltä ajalta.  Sen tuomat muutokset elämäänikin ovat suurelta osin sentapaisia kuin ennakoinkin.  Kuitenkin moni asia on muuttunut, enkä voi sanoa katsovani asioita samalla perspektiivillä kuin aikaisemmin.  Siinä, missä aikaisemmin en kiinnittänyt asiaan konkreettista huomiota, olen oppinut näkemään naiseuden superlatiivin toteutuvan äitiydessä.  Nähdessään äidin lapsensa sylissään, näkee pyhän.  Voisin myös kuvitella, että saman näkee myös isän ja lapsensa kontaktissa, mutta olen liian riemuissani siitä analysoidakseni kokemusta.  Se, että äitiydelle pakolla syötetään "vaihtoehdoksi" näiden sielun näivettävää palkkatyötä ja kiinnitetään medioissa huomiota yksistään näiden seksikkyyteen, kuvottaa.

On hämmästyttävää todeta, miten konkreettisesti se osoittautuu todeksi, että mitä enemmän kuluttaa pyyteettömästi aikaansa ja resurssejaan toisen ihmisen hyväksi, sitä helpommalla onnelliseksi tulee.  Modernin yhteiskunnan, joka näyttää näillä silmillä kehnolta huvipuistolta aikuisille, jotka yrittävät keinolla tai toisella uskotella voivansa ostaa, bylsiä tai huumata itselleen onnea, valheet ja itsekeskeisyyden harhapolut suorastaan huutavat onttouttaan.  Ei ihme, että moderni länsimaalainen ihminen ei voi hyvin: hän ei elä perheelleen.  Minä voin, ja elän.  Se ei ole likikään aina helppoa, mutta sillä on Merkitystä, ja se motivoi antamaan enemmän kuin on kuvitellut voivansa saati jaksavansa.  Molempia rajoja on koeteltu vaan ei löydetty.

Kulutusyhteiskunta ja -mentaliteetti ovat antiteettisiä perheen ja sivilisaation rakentamiselle.  Rakentava ja tuottava yksilö on siinä mielessä huono kuluttaja, että massiivinen osa hänen resurssejaan keskittyy nettoamisen ja hedonisen kuluttamisen ulkopuolelle, perheen ja yhteisön pariin.  Hän on toisin sanoen ahneelle kakkoslaatuinen kohde.  Jos olisin sieluton mammonan palvoja etsimässä täydellistä kuluttajaa, etsisin hedonistia, jolla on heikko, lähes olematon impulssikontrolli, kyltymätön uutuudenviehätys, alituinen alemmuuskompleksi ja niin paljon narsismia, että tämän naruja olisi helppo vedellä*.  Kaikki nämä ominaisuudet ovat sellaisia, jotka heikkenevät vanhemmuuteen kasvavalla ihmisellä.  Vanhemmasta tulee viisaampi ja hän kasvaa aikuiseksi pelkän ison sijaan.

Vanhemmuuden kokeminen vahvistaa sen, mitä kirjoitin rakkaudesta aikaisemmin.  Vaikka se usein tuottaa mielihyvää sekä rakastavalle että rakastetulle, se ei ole rakkauden funktio saati perimmäinen motiivi.  Rakkauden syvin olemus on tehdä hyvää toiselle, toimia kuten tälle on hyväksi, riippumatta siitä, miten riemukkaalta tai kipeältä se milloinkin tuntuu.  En tiedä josko se on sattumalta sama asia kuin tämän toisen geneettisen ja memeettisen (vailla parempaa termiä) kelpoisuuden maksimointi, mutta (kulttuuri)evolutiivisesti asioita katsomaan tottuneen silmiin se näyttää luontevalta.  Liian moni kuvittelee tänä päivänä rakkauden tarkoittavan toisen miellyttämistä - tähänkin harhakäsitykseen vanhemmuus on hyvä lääke.

Kuten sanottua, olen vielä vanhemmuuden alkumetreillä ja kokenut jo sellaisen vuoristoratapätkän, ettei sitä ole ollenkaan yliampuvaa kutsua seikkailuksi.  Olen vielä yllättyvä ja tuskastuva lukemattomista asioista siinä tehtävässä, puhumattakaan siitä, miten perhettämme koetellaan sitten, kun jonain päivänä siihen kuuluu toivoakseni nykyistäkin enemmän jäseniä.  On ihmeellistä ja sitä kokemattomalle käsittämätöntä, miten voimakkaan rajaviivan vanhemmuus vetää elämään ennen sitä ja sen myötä.  Ihan pikkuisin sormin.

*En pidä sattumana sitä, että nämä ominaisuudet kuvaavat erityisesti liberaaleja ja/tai homoja.

Liberaalin henkinen krapula

Homohihhuloinnin jälkeen tulin ajatelleeksi, että josko liberaaleille tulee joskus morkkis siitä, että taas tuli tehtyä politiikkaa sataprosenttisesti tunteella uhraamatta ajatustakaan sille, mitä tehty päätös tarkoittaa.  Luulisin, että aika monelle niistä, jotka lähtivät kaniinin lailla viilettämään lauman mukana, on tullut.  Luulisin myös, että yksikään heistä ei ole kysynyt itseltään, tai ainakaan koettanut vastata siihen kysymykseen, että minkä takia yksikään sivilisaatio koskaan missään ei ole suosinut homoliittoja ja selvinnyt siitä pariasataa vuotta kauemmas.  Vastaus sinänsä on päivänselvä: "sivilisaatio", joka asettaa hedonismin perheyksikön tilalle, häviää ajan kuluessa mille tahansa sivilisaatiolle, joka suosii perheitä ja lastentekoa henkilökohtaisten mielihyväimpulssien yli.

Toisin sanoen perhe on sivilisaation välttämätön edellytys.

Palatakseni liberaaliin henkiseen krapulaan on ilmiselvää, että heillä ei ole hyvä olla.  Hyvinvoivat ihmiset eivät juokse sokeasti etsimässä pahalle ololleen syitä siitä, mitä muut tekevät tai ovat tekemättä, tarraten kiinni heppoisimpiinkin lillukanvarsiin ollakseen hetken katsomatta peiliin.  Ei mennyt edes viikkoa heidän edellisen päättömyytensä läpimenosta kun alettiin propagoida seuraavan (polygamian) puolesta.  Marssi utopiaa kohti näkyy olevan pitkä, ja edellyttää kaikkien sivilisaation edellytysten alasajoa.

Antonio Gramsci yhdessä kommunistitovereidensa kanssa ovat tämän strategian takana.  Näin on siitäkin huolimatta, että keskiverto liberaali tai heidän älämölönsä myötä heille alistunut kanilaumaeläin* on harvemmin kuullut koko kaverista.  Hän on kuitenkin yksi niistä ideologeista, jotka totesivat, että länsimaalaisen ihmisen pitävät irti kommunismista ja totalitarismista uskonto, perhe ja rakkaus omaa kansaa kohtaan.  Koska kaksi jälkimmäistä sisältyvät erottamattomana osana ensinmainittuun, oli tehtävä erottaa toisistaan kansa ja uskonto.  Tässä kulttuurimarxistit ovatkin varsin pitkälle onnistuneet - keskivertokansalaisen käsitys kristinuskosta tänä päivänä on epämääräinen nolo jäänne vanhaa maailmaa.  Saattoi siellä joku Jeesuskin olla, jonka mielestä tärkeintä oli hyväksyä ihan kaikki mitä kenenkin mieleen juolahtaa.

Liberaalin kaikki toiminta on suuntautunut siis perhettä, omaa kansaa ja uskontoa vastaan.  Koska koko sivilisaatio on rakennettu noiden pilarien päälle, on liberaalilla edessään niin massiivinen tehtävä, että vaikka miten potkisi aitoja nurin ja pistäisi kaiken löytämänsä paskaksi ja palamaan, niin vieläkin jäljellä on lukematon määrä jälkiä ja muistoja näistä ja siitä mitä niiden varaan rakennettiin.  Ja niin liberaalilla on ikuinen vihollinen ja ikuinen huume, joka estää häntä tajuamasta, että hänen alennustilansa ei johdu yhteiskunnan instituutioista.

Liberaali ei tajua, että hänen sielunsa on rikki.  Ne harvat, jotka kykenevät asian jotenkuten ymmärtämään, etsiytyvät minkä tahansa uskonnon paitsi kristinuskon piiriin, ja takertuvat siihen epätoivon vimmalla - sillä samalla vimmalla jolla poliittinen liberaali ajaa politiikkaansa.  Tämä johtuu siitä, että liberaalista tuntuu siltä kuin hänessä olisi jotain vikaa.  Ja onkin, myös liberalismista riippumatta.  Meissä kaikissa on.  Mutta silloin, kun ihmisen maailmankuvan oleellisin palikka rakentuu ainoan armon ja vapauden suovan tahon vastustukselle, on hänen paitsi kiellettävä niin armo, vapaus kuin inhimilliset vikansakin.  Se on sotaa todellisuutta vastaan, ja siinä sodassa todellisuus kääntyy kieltäjäänsä vastaan.

Hän näkee helposti, miten vapaita, onnellisia ja armeliaita hänen vastapuolensa edustajat ovat.  Hänen ideologiansa mukaan onnellisuus on nollasummapeli, ja näiden muiden onni on suoraan häneltä pois.  Koska se on yksi motiivi hänen kaunaansa näitä vastaan, se onkin perverssissä mielessä totta.  Hän tekee sen itselleen.  Eikä hän voi myöntää sitä, koska hän on ideologiansa mukaan läpeensä hyvä.  Ja koska hänellä ei ole armoa, hän ei kestäisi ideologiansa rikkovaa todellisuuskosketusta.  Ja koska hän ei voi tehdä mitään muuta, on hän nimellisesti vapaan liberalisminsa - jälleen yhden valheen - orja.

Siksi liberaalin sieluun sattuu, ja siksi hänen on juostava kanilaumansa seassa yhden päättömyyden perässä toisensa jälkeen.  Ettei todellisuus saisi kiinni.  Se on kilpajuoksu, jota ei voi voittaa, mutta ehkä hän onnistuu viemään vielä vähän useamman mukanaan.

*Ei ole tarkoitus sanoa, että liberaalit eivät olisi laumaeläimiä.  Jokainen liberaali on kanilaumaeläin.  He eivät pysty kuvittelemaan hirveämpää rangaistusta kuin laumasta ulossulkeminen, ja ovatkin valmiita sen välttääkseen tekemään aivan mitä tahansa.

Jk.  Asiaan liittyen, 2.

Tarina hoopolaisista

Tämä on kertomus hoopolaisten kansasta, jonka historia on jo aikapäivää sitten ehtinyt unohtaa, mutta joka on silti taivahan tosi.

Olipa kerran hoopolaisten kansa.  Se asusti nykyisin Suomena tunnetun alueen liepeillä, mutta tarkempaa sijaintia ei tiedetä.  Ennen he asustivat kylissä, mutta sitten he tulivat keksineeksi veneen.  Vene oli hieno ja he päättivät sitten kaikki hypätä siihen ja suunnata järvelle.  Järvi oli tunnettu siitä, että se oli suuri ja syvä.

Päästyään pidemmän matkan päähän rannasta eräs hoopolaisista pani merkille, että veneen pohjassa oli reikä, josta pääsi vettä kyytiin.  Hän aprikoi aivan oikein, että venho ei pysyisi veden pinnalla kannatellessaan sekä järveä että hoopolaisten heimoa.  Hoopolaiset olivat kuitenkin siinä määrin paksupäistä väkeä, että heillä meni aikansa tajuta että nyt tarttis tehrä jotain.

Viimein pidettiin neuvonpito.  Reiän tukkiminen ja äyskäröinti hylättiin oikopäätä vanhanaikaisina menetelminä, joka ei enää sopinut hoopolalaiseen imagoon, ties mitä hölmöläisetkin heistä olisivat ajatelleet. Aikansa aivoriihessä käytettyään he tulivat siihen lopputulokseen, että veneen pohja tarvitsee pikimmiten lisää reikiä, jotta vesi pääsee valumaan pikavauhtia pois.  Aavistuksen tälle hävinnyt kanta siitä, että veteen tuli vain sopeutua ja ryhtyä vesieläimeksi, oli myös saanut kannatusta, mutta hylättiin turhan työlään kuuloisena.  Hoopolaiset kävivät sitten tuumasta toimeen.

Tähän päättyvät vähät tietomme hoopolaisten vaiheista.  Myöhempi historiankirjoitus ei mainitse heitä sanallakaan.

Avioliitosta vielä

Voisinpa sanoa, että homoliittojen salliminen ei hetkauta millään lailla.  Siinä mielessä se onkin yhdentekevä, että kristityn näkökulmasta avioliiton sisältö ei ole sen enempää valtion kuin ihmisenkään päätäntävallassa, eikä sillä, miksi valtio avioliittoa sattuu kutsumaan, ole uskovaiselle mitään merkitystä.  Sen sijaan päätös kertoo kulttuurimme mädännäisyyden tasosta ja kansamme johdateltavuudesta median voimin.

Merkittävää on se, että jokainen näkemys, jonka päätöksen puolesta näin esitetyn, oli tyylipuhdas tunneargumentti.  On kuin kukaan ei olisi tullut ajatelleeksi ilmiöstä seuraavia positiivisia ja negatiivisia puolia, vaan menneet silkan älämölön volyymin mukana.  Ruukinmatruuna jo ehti muistuttamaan, että kun avioliiton uudelleenmäärittelyn matopurkki on avattu, niin se ei satavarmasti siihen jää.

Minä puolestani jään odottelemaan, millaisia oikeuden päätöksiä siinä vaiheessa nähdään, kun kotia leikkineet homot eroavat ja tappelevat siitä, kumpi joutuu ottamaan kontolleen muksun, joka ei ole kummallekaan sukua, ja joka tekee heille niin tärkeästä läpeensä hedonistisesta elämäntyylistä jotakuinkin mahdotonta.  Siinä pelissä lapset ovat vain leluja.

Koska yhteiskuntamme avaa tällä päätöksellä homopareille oven adoptioihin, veikkaan, että ennen pitkää lapsiin sekaantuminen lakkaa olemasta yleisön silmissä (homoseksuaalisten, mitä jostain syystä harvemmin erikseen mainitaan) katolilaisten pappien yksinoikeus.  Toki soisin olevani näiden kamalien ennustusten suhteen väärässä, mutta valitettavasti en kykene kuvittelemaan homoseksuaalien olevan yhtään vähempää muihin synteihin taipumattomia kuin kukaan muukaan.  Pikkusormen myötä menee aivan liian usein koko käsi, ja sitä niittää, mitä on tullut kylväneeksi.

Ettei totuus unohtuisi niin linkataan päälle vielä tämä.

Uskonnotonta fanatismia

Olen pannut merkille facebookissa vierailemalla, että häkellyttävän moni julistaa siellä homoliittojen ilosanomaa.  Se ei yllättäisi, jos se rajoittuisi Sosiaalisen Oikeudenmukaisuuden Esitaistelijoihin eli äärivasemmistolaisiin, mutta propagointia näkee suurissa määrin myös sellaisten tahojen suunnalta, joilla ei äkkiseltään kuvittelisi olevan mitään syytä lähteä ajamaan moista asiaa.  On erikoista todeta, millä kiihkolla nämä julistavat, paitsi kristillisen kannan kysymykseen olevan antikristillisen, myös käyvät päälle vastakkaisen kannan nähdessään.  Sen ymmärtäisi, jos kristityllä menisi asian kanssa hermot, kun kyseessä kuitenkin on pyhä asia, mutta kun keskustelukyvyttömät fanaatikot löytyvät sekulaarilta puolelta, tulee ilmiöstä pohdinnan arvoinen.

Koska omakohtaista kokemusta tai perehtyneisyyttä ei ole kuin ihmisluonnosta, on tämä enimmäkseen spekulointia.  Kun otetaan huomioon se, että ihmiset pitävät joukkoliikkeistä ja modernissa länsimaisessa yhteiskunnassa kaikenlaiset perinteiset isänmaa, uskonto ym. -henkiset yhdistävät tekijät on kitketty hämmästyttävissä määrin viimeisen viidenkymmenen vuoden aikana pois, jolloin yhteisöllistä kokemusta on etsittävä muualta.  Niin helppoa ihmisiä yhdistävää tekijää ei olekaan kuin yhteinen vihollinen, jollaisesta kristinusko, jonka vastustuksesta ei tarvitse pelätä sen enempää väkivaltaa kuin yleensä edes sanaharkkaakaan, käy erinomaisesti.  Mikäs sen mukavampaa kuin moraalisäteillä hampaatonta paperitiikeriä vastaan?

Mielenkiintoista myös on, että suvaitsevaisina itseään pitävät ihmiset ovat täysin avoimia sen suhteen, etteivät suvaitse ollenkaan eri mieltä kanssaan olevia valkoisia tai kristittyjä.  Sloganina käytetään ilmaisua "suvaitsemattomuuden suvaitseminen ei ole suvaitsevaisuutta", mikä on toki lystikäs ristiriita, etenkin kontrastissa sen kanssa, ettei näillä samoilla ihmisillä ole mitään hankaluuksia suvaita muslimeja, vaikka näiden näkemykset ovat vielä räikeämmässä ristiriidassa kanssaan.  Sloganissa on sisäisen ristiriitansa lisäksi sellainenkin ongelma, että suvaitsemattomuus määrittyy tilannekohtaisesti aina miksi tahansa asiaksi, josta suvaitsevaisuuden esitaistelija ei pidä.  Tällöin sanojen kirjaimellisilla merkityksillä ei ole väliä, vaan niistä tulee blankotermejä, joiden ainoa funktio on toimia vallankäytön välineenä.  Ei ollenkaan sattumoisin juuri sillä tavoin kuin nämä väittävät Raamattua käytettävän.

Nykyliberaalille kielenkäyttö on ensisijaisesti politiikan ja vallankäytön väline, ja hämmästyttävän monelle heistä sen enempää asiakeskustelu kuin totuuskaan näkyvät merkkaavan yhtään mitään.

Kulttuurisodan rintama ja strategia tänään

Konservatiiviset, uskonnolliset ja pidempää aikaorientaatiota suosivat tahot ovat jo kymmeniä vuosia kirjoittaneet teräviä analyyseja, argumentaatioita ja mielipidekirjoituksia, joilla ovat pyrkineet kääntämään länsimaita perikatoon ajavaa trendiä.  Kuitenkin liberaalit, pikemminkin totalitaristiset äärivasemmistolaiset hännystelijöineen, ovat saaneet tänä aikana voittoja kerran toisensa perään, ja tänä päivänä keskimääräisen kansalaisen arvomaailma on merkittävästi liberaalimpi kuin parikymmentä vuotta takaperin.  Konservatiivisilla tahoilla puolestaan vallitsee epämääräinen "me ollaan hävitty tää peli"-tunnelma.  Konservatiivien taistelu kulttuurin puolesta on siis epäonnistunut pahasti.  Miksi ja mitä asialle tehdä?

Ensimmäinen syy on se, että konservatiivi ei halua osallistua.  Politiikan tulisi olla yksityisasia eikä sillä sovi kanssaihmisiä kiusata.  Ryhtymällä tuottamaan propagandaa omien puolelle saa hänessä aikaan tuntuman siitä, että hän laskeutuu vastapuolen tasolle ja häviää taistelunsa sillä hetkellä, kun hänen omasta suustaan kuuluisi oman puolen äläwäläbälä.  Syy on helposti ymmärrettävä - autuaita ovat hiljaiset ja sivilisaation rakentaminen kysyy paljon pitkäjänteistä, hidasta työtä, jonka vaikutukset kypsyvät ajan kanssa ja kumuloituvat hiljalleen.  Siinä on tiettyä arvokkuutta.

Virhe konservatiivin tuntumassa on siinä, että sivilisaatiota voi rakentaa rauhan aikana, ei aktiivisessa konfliktissa.  Sodan, jossa vain yksi osapuoli ymmärtää olevansa mukana, lopputulosta ei ole vaikea aavistaa.  Konservatiivisesti ajattelevan tulee ymmärtää, että sivilisaation rakentamiselle on aikansa, mutta sen puolustaminen kysyy välitöntä efforttia, riippumatta siitä, pitääkö sivilisaation puolustaja siitä vai ei.

Toinen syy konservatiivisen kulttuurinpuolustuksen epäonnistumiseen on väärin valittu rintama.  Neljännen sukupolven konfliktissa ei tarvita niinkään syväanalyyseja ja rationaalisia argumentteja, vaan volyymia.  Kun tänä päivänä halutaan tuoda tärkeät asiat framille, pitää ne siellä ja puolustaa niitä, välineet ovatkin facebook ja twitter.  Kahden viimeksimainitun ja lööppien kautta yleiseen mielipiteeseen ollaan onnistuttu vaikuttamaan hämmästyttävän paljon, eikä kyseisen propagoinnin älyllisellä vetoavuudella ole ollut merkitystä.  Valtaosa ihmisistä toimii tunteidensa varassa - mukaanlukien konservatiivit - mistä syystä alituinen propaganda vastapuolen loputtomista lähteistä on lannistanut monet.  Konservatiivien taistelumoraali on matalalla.

Vaikka dialektikko pesee väittelyssä retoriikkaan nojaavan milloin tahansa, voittaa jälkimmäinen vähemmän perehtyneen silmissä tuottamalla sloganeillaan tunteisiin vetoavia ärsykkeitä, jollaisista loogiset argumentit eivät käy.  Dialektikko ei halua, vaikka häneltä usein siihen rahkeet löytyvätkin, lähteä itse retoriikan polulle ja myöntää, että tänä päivänä kulttuurisotaa käydään lööpeillä, Twitterillä ja Facebookilla.  Pienet, kannustavat tai vastapuolta vastaan käyvät viestit toimivat: ne tuottavat tunteen siitä, että taistelua ei käydä yksin eikä turpaan ole tulossa, päinvastoin.  Joukossa on voimaa.  ISIS jatkaa taisteluaan vaikka maailman tappiin asti, ja pitää taistelijoiden moraalia yllä jatkuvalla kotijoukkojen tuella.

Kolmas syy konservatiivien kulttuurisen kamppailun tappiollisuuteen on halu olla ennen kaikkea kohtuullinen.  Tämä tarkoittaa sitä, että kaikesta keskustellaan ja kaikessa pyritään kompromissiin.  Siinä, missä tämä on erinomainen elämänohje tilanteisiin, jossa molemmat osapuolet toimivat samoin, on se kulttuurisessa kamppailussa itsetuhoista.  Tämä johtuu siitä, että vastapuoli ei tee mitään myönnytyksiä konservatiivien suuntaan - he tinkivät korkeintaan siitä, minkä verran vasemmalle tällä kertaa mennään.  Voit olla varma, että tehtyäsi pienen myönnytyksen ja kuviteltuasi sillä pääseväsi rauhaan, on vastapuoli seuraavana päivänä penäämässä uusia myönnytyksiä.  Ja kun aikaa kuluu, havaitaan, että yhteiskunta, jota oli tarkoitus konservoida, on muuttunut lyhyessä ajassa niin paljon, ettei sitä ole yrittämälläkään samaksi tunnistaa.

TL;DR?  Tässä lyhyemmin:
Sivilisaation puolestapuhujan nyrkkisäännöt ovat
1)  Ymmärrä olevasi keskellä konfliktia.  Vastapuoli ei tarvitse voittaakseen kuin passiivisuutesi.
2)  Retoriikka on ystäväsi, tue sillä omia ja rusikoi vastapuolta.  Asiakeskustelu ei toimi massamedioissa.
3)  Twitterillä ja Facebookilla saa pienellä vaivalla helposti enemmän näkyvyyttä kuin kourallisella blogitekstejä.
4)  Ole jyrkkä ja vastusta kaikkea mikä on vastapuolelta lähtöisin.  Jokainen tekemäsi myönnytys pelaa vastapuolen pussiin.

Näillä mennään.

Hirmukätsää

Kaikenlaisten lehtien ja muiden sivustojen alareunaan on ilmaantunut viime vuosina pomppivia laatikoita, jotka mainostavat yleensä jotain muuta saman saitin sivua.  Siis niitä, jotka hyökkäävät naamalle, kun sivua on jonkin verran vierittänyt.

En tiedä kuka ne keksi, mutta jos saan sen joskus tietää, lyön siltä hampaat sisään.

Rötösherran tunnustus

Viskiä en ole juonut ainakaan puoleentoista vuoteen.

Näin.


Hyve ja mielihyvä

On olemassa kahdenlaisia ihmisiä: Niitä, joille tärkein tavoite ihmiselämässä on olla hyveellinen, ja niitä, joille tärkein tavoite on tuntea mielihyvää niin usein ja paljon kuin mahdollista.

Viime kädessä näiden kahden katsantokannan varaan rakentuu nyky-yhteiskunnan kahtiajako.  Toinen niistä on yleistyessään tuottanut sivilisaation, toinen puolestaan kaatanut sellaisen.

Ne eivät jää seurauksitta tälläkään kertaa.

Valinta

On the one hand, the universe of Christ contains truth, virtue, beauty, reason, and a sound explanation for all these things, where they come from and what they are for.
In this universe, love and romance are not merely part of human nature; love is the ultimate law of nature overcoming all other laws, including time, death and entropy. In this universe, free will exists, and therefore life and liberty and the rights of man can have a place, as well as hope and charity.
On the other hand, the universe of Political Correctness is, not to be too dramatic about it, the universe of Antichrist.
There is no truth in that universe, only personal or cultural narratives. There is no virtue, only appetites and desires which you must indulge without prudence and without restraint. There is no beauty, only the warped and blurry nightmare of total ugliness leering at you from every corner of human life. There is no reason, only evil men with bad motives and your fellow cultists with enlightened motives. There is no romance, except between gays, because the relations between the sexes are mutual exploitation, best served by many dreary one-night stands. There is no free will; there is nothing but genetic conditioning; you are nothing but a meat robot. Your desire for life and happiness are merely chemicals in your brain, and they have no meaning. And after you die, and after the world dies, there is nothing but an infinity of darkness.
The choice is simple, dramatic and binary: either you are of the Christian universe or of the Antichristian universe.

Argumentti kärsimyksestä, rumuudesta, henkkoht mieltymyksistä...

Argumentti kärsimyksestä taitaa olla tunnetuin yksittäinen argumentti, jonka kannattajat kuvittelevat sen todistavan, että hyvää Jumalaa ei voi olla olemassa.  Argumentin esittämisestä loogisesti seuraa, että kivulla ei voi olla heidän mielestään legitiimiä funktiota.  Täten se, että pysymme hengissä muun muassa siksi, että kärsimyksemme motivoimina tajuamme nostaa kätemme kuumalta levyltä, ei heidän mielestään ole hyvä asia.  Heidän vaatimuksensa olisi, että mitään mahdollisuutta kärsiä ei olisi - että kipua ei nyt vaan olisi olemassa.  Eikä kaiketi sitten kuolemaakaan.

Kun argumenttia pidetään hyvänä todisteena Jumalaa vastaan, nousi mieleen, että minkä takia argumenttia rumuudesta ei esitetä aivan yhtä lailla pätevänä argumenttina?  Eikö yhtä lailla hyvä Jumala loisi maailmasta sellaisen, missä on pelkkää kauneutta?  Eikö vaikka se, että ihminen voi lihoa vastenmielisen näköiseksi, todista, että jos vaikka Jumala olisikin olemassa, se ei vaan voi olla hyvä, koska esteettinen mielipaha?  Tällä päättelyketjulla jo sitä, että on olemassa kakkaa tai syyliä, voisi pitää todisteena Jumalan olemassaolemattomuudesta.

Argumentti rumuudesta on sitäpaitsi erinomaisen venyvä, sillä rumuuden ei edes tarvitse olla visuaalista.  Jos ohikiitävä juna ei kuulosta kuulijan mielestä enkelkuorolta, vaan tonneja painavalta möhkäleeltä kulkemassa kiskoilla mistä lähtee rasittava meteli, hyvää Jumalaa ei voi olla olemassa.

Seuraava evolutiivinen porras argumentissa olisikin loogisesti argumentti epämiellyttävyydestä: jos on mahdollista, että en pidä jostain, Jumala on paha tai häntä ei ole.  Sillä luonnollisestihan hyvä Jumala järjestäisi asiat niin, että joko minulle tapahtuisi pelkästään hyviä ja miellyttäviä asioita, tai vaihtoehtoisesti en kykenisi kuin riemuitsemaan kaikesta, mukaanlukien siitä, että jään katujyrän alle.  Toisaalta, jos kärsimystä, kuolemaa tai mielipahaa ei olisi, mikäs siinä olisi jättäytyessä?  Hauskaahan sen olisi pakko olla.  Kuten kaiken muunkin, paitsi jos Jumala on paha.

Aniharvalle tuottaa mitään hankaluuksia tunnistaa tässä kirjoituksessa esitettyjen uusien (tai ainakin kärsimystä vähemmän tunnettujen) argumenttien olevan naurettavia.  Kuitenkin täysin analogisen päätelmäketjun seurauksena argumentti kärsimyksestä jotenkin "kaataa" jumaluskon hyväntahtoiseen kaikkivaltiaaseen.

Jos kaikki olisi täydellistä, mitä motivaatiota kellään olisi mihinkään?  Jos emme kohtaisi kärsimystä, hankaluuksia tai vastoinkäymisiä, mitä maailma voisi opettaa meille itsestämme tai toisistamme, voisimmeko jalostua ja kasvaa ihmisinä tai sieluina?  Jos mitään tilannetta ei voisi parantaa tekemällä asioille jotain, miksi ihmeessä ylipäätään olla olemassa?  Rehellinen kysymykset ymmärtävä vastaaja myöntää, että täydellisen tyytyväinen taho ei tee mitään, eikä sellaisella edes voi olla motiivia mihinkään.

Argumentin esittäjiä ei siis näy tyydyttävän metafyysinen nihilismi - he edellyttäisivät hyvältä Jumalalta myös materiaalista nihilismiä ja subjektiivisenkin kokemuksen aiheuttaman mielekkyyden hierarkian tuhoamista.  Millään ei olisi mitään väliä, koska kaikki olisi totaalisen fantsuu.  Hyvää ei voisi olla, koska pahaakaan ei olisi.  Hyvää Jumalaa ei siis voi olla olemassa, koska hyvä Jumala ei tekisi eroa hyvän ja pahan välillä.

Koska tämän kirjoituksen esittämä aineisto todistaa kärsimyksen argumentoijien lempipäätelmäketjun naurettavaksi ja siten tuottaa heille vähintäänkin epämukavuutta, hyvää Jumalaa ei voi olla olemassa.

Oikein äänestämisestä

Se homoliittohomma meni sitten eduskunnassa nurin.  Odotettavissa on uusi äänestys samasta aiheesta hyvin lyhyen ajan sisään, niin monta kertaa kuin on tarpeen, kunnes lopputulos miellyttää Edistyksellisiä.

Allah on pieni

Lukaisinpa muutaman työmatkan aikana Robert Spencerin opuksen The Truth About Muhammad.  Opuksessa käytiin läpi kyseisen profeettaa leikkineen elämä, oleellisimmat opetukset ja se, minkä takia muslimit hänestä mallia ottaessaan (kuten heidän pyhäksi katsomansa velvollisuus on) tuppaavat käyttäytymään niin antisosiaalisesti muita kohtaan.  Tämä sinänsä ei ollut minulle millään muotoa uutta informaatiota, vaikka teos onkin erityisesti asiaa tuntemattomille tutustumisen arvoinen.  Tämän sijaan teoksen anti kiinnosti minua teologisessa mielessä: missä määrin islam osuu yksiin kahden muun abrahamilaisen uskon kanssa ja onko se uskottava?  Kirja on rustattu sekulaarista näkökulmasta, mutta en koe sen haittaavan tarkasteluani - olenhan amatööri, joka ei ole lukenut Koraania kokonaan eikä haditheja sanaakaan.

Yllätyksenä tuli, että islamilla ei ole suoria yhteyksiä kristinuskoon ollenkaan.  Muhammedin "kristityt" kaverit olivat gnostilaisia höyrypäitä, eikä näiden saati islamin mukaan mitään ristinuhria tapahtunut, puhumattakaan siitä, että kyseessä olisi ollut Jumalan poika.  Islamin mukaan myös juutalaiset kuvittelevat Jumalalla olleen pojan, tosin näiden kohdalla väitetty poika on Esra.  Sen enempää syntiinlankeemuksesta kuin ihmisen syntisestä luonnostakaan ei Muhammedilla ollut mitään käsitystä.  Kaiken kaikkiaan vaikuttaa siltä, että kaveriksi, joka kuvitteli tekevänsä suoran jatkon kristinuskolle ja juutalaisuudelle, tai uskonpuhdistavansa ne, Muhammed tiesi niistä hämmästyttävän vähän ja valtaosalle siitä materiaalista, johon hän vetosi tai jota vastaan hyökkäsi, ei löydä sen enempää tukea Raamatusta kuin Toorastakaan.  Opusta lukiessa tulee vaikutelma, että kaveri veteli teologiansa pääasiassa lainaillen muualta ja loput zulupohjalta.

Erikoinen juttu olivat myös ns. saatanalliset säkeet.  Nämä olivat siis pirun Muhammedin suuhun ujuttamia lausuntoja, joita tämä piti autenttisina Jumalan tuotoksina.  Yksikään toinen profeetta sen enempää kristinuskon kuin juutalaisuudenkaan suunnalla ei ole tuottanut Saatanan suoltamaa tekstiä.  Säkeillä on myös loogisesti sellainen veikeä seuraus, että koska Muhammed ei näemmä itse kyennyt mitenkään tietämään, kenen kautta hän ilmoituksiaan sai, on käytännössä koko Koraani silkkaa arpapeliä: kunkin jutun on lähettänyt joko Jumala - tai sitten ei ole, mistäs sitä tietää, etenkään kun mitään punaista lankaa esim. moraalisen ohjeistuksen suhteen ei ole.  Muhammedilla oli siis henkilökohtainen pikku daimon vähän niinkuin Sokrateellakin, ja hän seurasi sitä sokeasti ja kritiikittä.

Myös Allahista tulee teoksen kautta harvinaisen pieni kuva, sillä yleisinhimillisten, viisaiden ja pysyvien ohjeiden sijaan Muhammedin palvonnan kohde vaikutti pikemminkin palvovan Muhammedia, sillä aivan kaikki mitä tämä teki vaikutti pyörivän pikku profeetan henkilökohtaisten hinkujen pyhittämisen ja tämän ongelmien ratkaisemisen ympärillä.  Nämä eivät myöskään sisällä mitään sen ylevämpää moraalista ohjenuoraa kuin "aivan kaikki on sallittua, kunhan se ajaa islamin (lue: Muhammedin) etua".  Täten ryöstely, raiskailu, orjuuttaminen, valehtelu, sopimusten rikkominen ja kaiken muun sortin touhu, minkä Raamatun Jumala kieltää, on muslimeille kosher halal.  Tästä seuraa, että islamista itsestään johtuen kenelläkään - edes toisella muslimilla - ei ole mitään syytä luottaa muslimiin.

Allahin maailma näkyy siis olevan niin pieni, että se pyörii kokonaisuudessaan yhden ihmisen ympärillä.  Ainutlaatuista on myös se, että Allah opasti Muhammedia lukuisia kertoja toimimaan tavoilla, jotka eivät kantaneet hedelmää.  Löytyykö kristillisestä tai juutalaisesta traditiosta ainuttakaan vastaavanlaista kertomusta?  Luullakseni ei.  Kun soppaan lisätään se, että aivan kaikki mitä maailmassa tapahtuu, on Allahin tahto, mukaanlukien islamista pois kääntyminen, josta seuraa tämän asettama kuolemanrangaistus, saadaan aikaan harvinaisen tärähtänyt teologia lakeineen.  Erikoista on myös, että Muhammed näki kovasti vaivaa saadakseen polyteistis-pakanallisen hajjin (reissu Mekkaan kiertämään Kaabaa) osaksi uskontoaan.

Kummallisimpana yksityiskohtana opin sellaisen asian, että Muhammed ilmeisesti kuvitteli sekä juutalaisten että kristillisten pyhien tekstien ennustavan tulonsa.  Ainuttakaan säilynyttä edes suurin piirtein sen suuntaista tekstiä tosin ei ole olemassa - ellei sitten halua tulkita kyseistä kaveria antikristukseksi (veikkaan kuitenkin, ettei Muhammed tarkoittanut ihan tätä, jos ylipäätään moisesta mitään tiesi).

Kuten nykyään islamkriittiset muistavat kertoa, Muhammed myös jyysti 9-vuotiasta tenavaa, mutta kyseinen käytäntö oli ilmeisesti sinä maailmanaikana siinä maailmankolkassa siinä määrin normaalia, että hän ei joutunut tekoaan milloinkaan puolustelemaan (toisin kuin ottaessaan tytärpuolensa yhdeksi vaimoksi lisää).  Asiaa vähättelemättä tai paisuttelematta antaa se oman mausteensa täydellisenä pidettyyn ja tänäkin päivänä esikuvalliseksi katsottuun "pyhimykseen".

Muhammedin kuolema oli sikäli erikoinen, että hän koki kuolevansa neljä vuotta aikaisemmin maistamaansa myrkytettyyn ateriaan, jonka oli suustaan sylkäissyt.  Erikoista asiassa islamin kannalta on, että hänet myrkytti juutalainen, joka tekonsa puolustukseksi vetosi siihen, että Muhammed oli tapattanut hänen koko perheensä, ja että jos hän olisi todellinen profeetta, ei myrkky tähän tepsisi.  Se, että Allah salli Muhammedin kuolla moiseen - tai ainakin antoi ymmärtää näin käyneen - heittää oman varjonsa profeetan jumalisuuden ylle.

Ei sillä, etteikö Koraanissa ja haditheissa paikoin olisi Spencerin opuksen mukaan järkevääkin tekstiä.   Tämä sinänsä osuu hienosti yksiin siihen tulkitsemani saatanallisen inspiraation kanssa: pahin valehtelija ei ole se, joka valehtelee aina - tämähän olisi täydellinen ohjenuora totuuteen, jos vain kysyy oikeat kysymykset - vaan se, joka suhtautuu totuuteen välinpitämättömästi.  Jeesus varoitti, että harhaanjohtajia tulee olemaan taatusti, ja että jyvien erottelu akanoista käy helpoiten katsomalla, mitä hedelmää puu kantaa.  Islam kantaa juuri sellaista hedelmää kuin sen profeetan esimerkin ja elämän perusteella odottaa voi: sotaa, vainoharhaisuutta, tuhoa ja orjuutta.

Tasa-arvon kukkasia

Siinä, missä Helsingin yliopistoon massamurhaa suunnitellut kaksikko on saanut Suomessa kovasti palstatilaa, yhdysvaltalainen suunnitelmaansa itsemurhaansa asti toteuttanut Eliot Rodger, on ollut suoranaisessa mediapimennossa.  Kummastakin tapauksesta lukiessani silmiin pistivät perverssit käsitykset tasa-arvosta ja sen käytöstä oikeutuksena toisten murhaamiselle: kun toisilla on, minullakin täytyy olla, tai sitten ne muut pitää tappaa.

Kuten aina silloin, kun tasa-arvousko tuottaa ihmishirviöitä (rehellisesti on kysyttävä, että voiko se tuottaa mitään muuta?), nämä onnellisuustasa-arvon esitaistelijat näkevät itsensä viattomina uhreina.  Naista leikkivä soluunsa erakoitunut friikki koki, että hänen valintansa eristäytyä kokonaan inhimillisestä kanssakäynnistä ja rikkoa alkeellisimpiakin sosiaalisen käyttäytymisen sääntöjä oli jotenkin muiden vika, samoin kuin Rodger syytti naisasioissa itseään menestyneempiä siitä, että ei suostunut kerta kaikkiaan ottamaan selvää toimivista keinoista naisten saamiseen.

Tasa-arvouskovaisen saa flippaamaan nimenomaan tämä asia: mitään vastuuta omasta toiminnasta ei ymmärretä, vaan katsotaan vain kadehtien ja sanotaan, että "mulle kuuluu" kun (joillain) muillakin on.  He näkevät itsensä poikkeuksetta uhreina, joita muut sortavat, vaikka heidän tilansa on suoraa seurausta heidän omista valinnoistaan ja siitä, etteivät he halua sopeutua todellisuuteen vaan kiukutella sitä vastaan.  Valitettavaa heidän kannaltaan on, että todellisuutta ei kiinnosta heidän näkemyksensä yhtään mistään, vaan sen huomiotta jättämisellä on ikävä tapa kääntää faktat kieltäjäänsä vastaan.

Tasa-arvo on puu, joka kukkii vain kaunaa toisia ihmisiä kohtaan.

Summa contra misotheum

Lainaus sinänsä ei edes liity uskontoon, mutta ilmaisee totuuden aiheeseen liittyen tyhjentävästi:
Just as the darkness cannot comprehend the light, the mentally diseased and dysfunctional cannot understand the healthy and fully functional. They interpret every action, every statement, through their own cracked and crippled perspective. 

There is no point in correcting their ludicrous lies or attempting to show them the obvious illogic in their statements. They are lost to madness and until they abandon their prideful despair of their own accord, there is literally nothing that anyone, least of all me, can do for them.
- Vox Day

Bias ja diskauspeli

Toisinaan minua kummastuttaa ja jopa tuskastuttaa, kun havaitsen joidenkin ihmisten esittävän argumentteja ja niiden tueksi materiaalia tai päättelyketjuja, jotka eivät kestä loogista tarkastelua. Koska päättelyketjujen ja argumenttien virheet ovat räikeitä ja argumenttien esittäjät puolestaan kohtalaisen älykkäitä, veikkaan, että syy on jossain muualla kuin loogisessa inkompetenssissa.  Selitys löytyneekin kognition ulkopuolisesta biasoitumisesta: tulkitaan aineistoa  tavalla, joka tukee omia näkemyksiä, mikä helpottaa materiaalin vastaanottamista siinä määrin, että sen virheet jäävät täysin huomiotta, jos sen pohjalta vedettävät johtopäätökset tukevat omia näkemyksiä.

Olen törmännyt ilmiöön viime aikoina tilanteessa, jossa kristinuskon vastustaja on erehtynyt pitämään loogisesti virheellisiä ja kristinuskoa koskemattomia argumentteja paitsi pätevinä myös osuvina.  Painotan kuitenkin, että ilmiö on olemassa katsantokannasta riippumatta: on täysin mahdollista ja jopa luultavaa, että lukiessani jonkin kristinuskon totuutta puolustavan argumentin, saatan kuvitella siihen meriittiä, jota argumentilla ei todellisuudessa ole.  Tästä syystä on tärkeää muistaa oma subjektiivisuutensa: me pidämme näkemyksistämme ja lähestulkoon yhtä paljon pidämme järkeilystä, joka tukee näkemyksiämme.  Ja jos suhtautumisemme asiaan on ensisijaisesti emotionaalinen, emme kiinnitä tosiasioihin huomiota.

Ylläolevasta syystä esimerkiksi objektiivisesti kristinuskoon suhtautuvana itseään pitävä ateisti huijaa itseään: hän tulkitsee käsillä olevaa aineistoa tavalla, joka tukee hänen ennakkokäsitystään.  Tästä syystä jokaisen ateistin silmissä kristinuskon tuntema Jumala on skitsofreeninen, hullu, paha, julma, nyhvö tai yhdistelmä näitä - tarkastelun funktio ei ole ottaa selvää siitä miten asia on, vaan diskvalifioida implisiitti argumentti siitä, että moista tulisi seurata.  Jos Jumala olisi hyvä ja todellinen, olisi tämän tahtoa kaikki syyt seurata.  Sen sijaan jos Jumala on paha tai epätosi, on tämä oman näkökulman vindikaatio ja sellaisena hyvin palkitseva emotionaalinen kokemus.  Me lienemme tälle kaikki alttiita, ja se on ymmärrettävää, vaikkakaan ei sinänsä hyväksyttävää.

Todellinen ongelma kognition ulkopuolisesta biasoitumisesta tulee siinä vaiheessa, kun siinä osoitetut ilmeiset vuotokohdat osoitetaan, ja niihin nojaamista jatketaan siitä huolimatta.  Koska tässä vaiheessa oma ylpeys ja emotionaalinen mielihyvä on nostettu dialektiikan yläpuolelle, ei mielekästä keskustelua ole enää mahdollista käydä.  Kun totuus on lentänyt roskakoriin, voi mitä tahansa hätäkakkaa pitää validina argumenttina oman kannan puolesta, ja mikä tahansa muuttuu validiksi syyksi diskvalifioida vasta-argumentti.  Tällä diskauspelillä on sellainen kummallinen piirre, että siihen ryhtyvä keskustelee kuin todellisuus olisi jotenkin riippuvainen hänen mielipiteistään.

On tietysti täysin päteviäkin syitä diskata argumentteja, kuten esimerkiksi se, ettei teodikean ongelma, sellaisena kuin se yleensä tavataan muotoilla, osu kristinuskoon - puhumattakaan siitä, että kaataisi sen, kuten jotkut haluavat uskoa.  Tälle on kuitenkin objektiivisesti todettavat syyt, ja niin kauan kuin pyrkimys on pysyä dialektisessa tarkastelussa, voi ne kuka tahansa havaita päteviksi.  Sen sijaan kristitty syyllistyisi diskauspeliin vaikkapa väittämällä, ettei teodikeaan tarvitse kristillistä vastausta sen takia, että argumentin esittäjä on puolueellinen.  Kognition ulkoinen bias puolestaan houkuttelisi helposti toista kristittyä pitämään diskauspeliä harrastaneen kristityn perustetta pätevänä, koska se esitetään tukena sinänsä pätevälle ja oikealle johtopäätökselle.

Näiden syiden takia pidän ehkä oleellisimpana kriteerinä älylliselle kypsyydelle sitä, että kykenee pakottamaan itsensä katsomaan asioita sellaisina kuin ne ovat, sen sijaan, miten haluaisi niiden olevan.  Kukaan tuskin on riittävän valpas tehdäkseen sitä koko aikaa, mistä syystä toinen oleellinen kriteeri on kyetä pitämään sitä positiivisena asiana, että saa tietää olleensa väärässä.  Mitä useammin saa tietää olleensa jossain asiassa väärässä, sitä vähemmän vääriä käsityksiä jäljelle jää.  Se tuntuu ensi alkuun pahoinpitelyn uhriksi joutumiselta, mutta se on erinomainen keino haalia viisautta.

Monikulturisteilla tuhannen taalan paikka

Asiahan on sillä viisiin, että monikulttuurisuutta voi vastustaa vain, jos ei ole matkaillut ja avartanut sillä perspektiiviään riittävästi.  Sen takia jokainen monikulttuurisuuden kannattaja suosittelee lääkitykseksi vaivaan matkailua ja kohtaamista ulkomaalaisten kanssa.  Nyt olisi täydellinen tilaisuus lähettää arkkiperkele Jussi Halla-aho Brysseliin asti oppimaan ja ihmettelemään kansainvälisyyden kauneutta ja saada mies samalla joksikin aikaa pois Suomesta.  Mikä voisi olla otollisempi kohde suvaitsevaiston äänille?  Ei mikään.

Sanojen väärinkäytöstä

Viime päivinä pari lukemaani ateistista blogailijaa on väittänyt, että Jumalan olemassaolon tueksi ei ole mitään todisteita.  Heidän tarkoituksensa tuskin on ollut valehdella, vaan ovat tarkoittaneet ehkä vaikkapa sitä, että Jumalan olemassaololle ei ole luonnontieteellistä todistusta, tai jotain sinnepäin.

Se vain, että jos tarkoitus on sanoa, että on olemassa erilaisia todistusaineistojen tyyppejä, joita meillä Jumalasta ei ole, niin sitä ei ilmaista sanomalla, että Jumalan olemassaolosta ei ole mitään todisteita.  Sanalla todiste kun on useampikin tunnettu ja vakiintunut merkitys, ja monta todistetta Jumalan olemassaololle löytyy, joten sanoessaan moisen lauseen tulee puhuneeksi silkkaa palturia.

Hieman huolellisuutta siis, arvon ateistit.  Jos vaikka ateismi itsessään ei rehellisyyttä arvoon nostakaan, niin luulisi itsekunnioitusta löytyvän sen verran, että pysyttelisi totuudessa, vaikka se bluffina heitettyä valhetta tai toiveajattelua vähemmän seksikkäältä kuulostaisikin.

Rasismista

Koska sanaa nykyisin alituisesti väärinkäytetään, ajattelin, että olisi hyödyllistä uhrata muutama rivi sille, mitä sana todella meinaa, ja missä määrin se on nykyaikana relevantti yhteiskunnallisessa (ja liberaalien taholta henkilökohtaisessa) keskustelussa.

Mitä on rasismi? Se on ideologia, jonka mukaan rotu itsessään on ainoa oleellinen inhimillisen paremmuuden mittari, ja joku rotu on mielivaltaisin kriteerein tai ihan vaan fiilispohjalta muita parempi. Tätä kautta rasistit sitten järkeilevät miksi toiset rodut tulee jyrätä, orjuuttaa tmv. heidän oman ylivertaisen porukkansa kunniaksi.

Tärkeää on havaita, että rasismi ei tarkoita sen ilmiselvän tosiasian havaitsemista ja tunnustamista, että ihmisrotuja on olemassa, ja että näiden ominaisuudet ovat klusteroituneet eri roduilla eri tavoin. Se, että itäaasialaiset ovat keskimäärin älykkäämpiä kuin nigerialaiset, ja jälkimmäiset puolestaan ensimmäisiä lahjakkaampia juoksijoita, on fakta, ei ideologiaa. Siitä tulisi ideologiaa vasta sitten, kun havainnon pohjalta tai siitä riippumatta aletaan suunnitella tai tehdä rotupohjaista politiikkaa.

Yllä esitetty määritelmä on ainoa mielekäs rasismin määritelmä, ja sellaisena yhteiskunnallisessa keskustelussa osuu korkeintaan suvaitsevaistoon, jonka mielestä rotu on valitettavan usein ainoa oleellinen ominaisuus kun puhutaan mistä hyvänsä asiasta, mihin liittyy eri rotuisia ihmisiä.

Tämän pohdinnan päätteeksi minun on todettava, että vaikka tiedän joidenkin suvaitsevaisina itseään pitävien syrjivän minua rasistina, en sitä missään mielekkäässä merkityksessä ole. Aniharvasta keskustelusta, jossa sana esiintyy, tulee asiallista, koska suuri osa ihmisistä pitää sitä taika- tai tabusanana, jonka funktio on erotella sisä- ja ulkoryhmän jäsenet toisistaan ja lopettaa rajanvedolla keskustelu.

Asiassa pysyvä kommentointi tai keskustelu aiheesta on sallittua, jos mieli tekee.

Odysseuksen harharetket

En ole ollenkaan varma siitä, etteikö onnellisuuden tavoitteleminen olisi merkittävä tekijä maailmassa esiintyvään onnettomuuteen, päinvastoin.  Kyse ei ole vain siitä, että mitä kiihkeämmin onnellisuutta tavoittelee, sitä kauemmas se pakenee, tuottaen loppujen lopuksi onnettomuutta jo sillä, että vaikka kaiken muun olisi tavoittanut, se onnellisuus vain pysyttelee tavoittamattomissa.  Kyse ei ole siitäkään, että yrittäisi buddhalaisittain tehdä kaikkensa kuolettaakseen pyrkimyksensä onnellisuuteen, koska kyseinen lähtökohta on yhtä lailla onnellisuuskeskeinen ja sen asemaan huomion keskipisteenä fakkiutunut kuin se, mistä vapautumista buddhalaisuus julistaa.

Onnellisuus on kuin nainen: tee siitä elämäsi keskipiste, ja voit olla varma, että ajat sen luotasi.

Valinta, joka on tehnyt minusta merkittävästi onnellisemman kuin aikaisemmin olin, on yksinkertaisesti se, että nakkasin sen prioriteettilistaltani useamman pykälää alemmas.  Nyt oleellisinta on tehdä oikein ja toteuttaa Herran tahtoa.  Jos uskonnollinen kieli häiritsee, voi ottaa vain sen oikein tekemisen tähtäimeensä, ja pitää se siellä silloinkin, kun se on rankkaa, raskasta ja ikävää.  Olen havainnut, että mitä enemmän tämä oikein tekeminen osuu yksiin eurooppalaisen kulttuurin pitkäaikaisimmann (ts. kristillisen) moraalin ohjeiden kanssa, ja välttää sen synneiksi nimeämiä asioita, sitä enemmän onnellisuutta osakseen saa kuin vahingossa.

Loppujen lopuksi keskimäärin onnettomin ihminen on hedonisti (tai klassinen utilitaristi): Etsii, vaan ei löydä, koskei ymmärrä etsimällä hukkaavansa tavoitteensa.  Lopputuloksena on turhautuminen ja olemisen kokeminen julmana pilana ja kärsimysnäytelmänä, jota sitten pitää täydellisenä perusteena katkeroitua mille tahansa siitä vastuulliseksi katsomalleen taholle.  On ihmisiä, jotka ovat näin vieraantuneet kaikesta hyvästä ja oikeasta siinä määrin, että molemmat käsitteet tuntuvat näistä päälleliimatuilta ja epäuskottavilta.  He uskovat todellisuuden olevan silkkaa verta ja räkää, ja vihaavat sitä enemmän ainoastaan tahoa, joka kehtaa kyseenalaistaa heidän näkemyksensä.  He uskovat löytäneensä totuutensa ja suhtautuvat katkeruudella "huuhaata kaupitteleviin taivaanrannanmaalareihin".  He saattavat kävellä ja toimia jossain määrin ihmisen tavoin, mutta heidän sisimpänsä ovat kovettuneet suolapatsaiksi.

Näin se taitaa olla

Simply said, we have reached a moment in Western history when, despite all appearances, no meaningful public debate over belief and unbelief is possible. Not only do convinced secularists no longer understand what the issue is; they are incapable of even suspecting that they do not understand, or of caring whether they do. The logical and imaginative grammars of belief, which still informed the thinking of earlier generations of atheists and skeptics, are no longer there. In their place, there is now—where questions of the divine, the supernatural, or the religious are concerned—only a kind of habitual intellectual listlessness. - David Bentley Hart

Pari todistetta 'matruunalle

Taannoin tuli Ruukinmatruuna väittäneeksi, ettei Jumalan olemassaolosta ole mitään todisteita.  Minä siihen toteamaan, ettei valehteleminen ole kovinkaan hyvä harrastus - etenkään sellaiselle, jonka pikku keppostelua saattaa lukea useampikin silmäpari ihan totena sen ottaen.  Kritisoin myös sanan luovaa uudelleenmäärittelyä millaisen hyvänsä todisteen sijaan ilmeisesti jonkinlaiseen luonnontieteelliseen näyttöön - tämä on tietysti aika hassua, kun otetaan huomioon, että puhe oli mistään todisteista.  No, hän kuitenkin sitten katsoi asiakseen minulta penätä todisteita, joten lyön pari pöytään, koska meilläpäin bluffit tavataan katsoa.  Enemmänkin lienee harvinaisen helppo löytää, mutta nämä nyt ovat ne minun mielestäni oleellisimmat.

Tästä ensin suhteellisen normaali määritelmä vaaditulle sanalle, silvuplee.  Sitten tarjoilemaan niitä todisteita:

Ensimmäinen on kausaliteetti.  Tapahtumat ovat syyn ja seurauksen ketju, ergo ne ovat lähteneet jostain.  Kyseinen jokin on tapahtuma vailla naturalistisesti mahdollista syytä, ergo lähtösyy on materian tuolla puolen.  Tästä päästään teismiin, mutta sen nyt ei kerro luojatahon luonteesta yhtään mitään, eikä suoraan yhdistä sitä kristinuskoon.  Todiste on kuitenkin siinä mielessä vahva, että ymmärtääkseni vahvimpana kilpailijana sille pidetään näkemystä siitä, että kvanttifluksaatio puksauttelee silloin tällöin esiin universumeja.  I'm not making this shit up.  Yksisarvisten pullahtelu tyhjästä on asia, jonka kaikki ymmärtävät olevan päätön uskomus, mutta kun yksisarvisen korvaa universumilla, yhtäkkiä kyseessä onkin vakavasti otettava Tieteellinen Hypoteesi.

No niin, meillä on siis luojataho, sanan ainakin yhdessä varsinaisessa mielessä jumala (erimielisinä itseään pitävien jumala vaikuttaa olevan nimeltään kvanttifluksaatio).  Mistäpä tiedämme, että se on sama kuin se, josta Raamattu puhuu?  No ihan suoraan vailla kyseisen tahon apua ei just mitenkään.  Onneksi voimme kuitenkin vilkaista kirjaa, jossa hepusta puhutaan, ja jonka muotoutumiseen ja tapahtumiin kyseinen kaveri on suoraan vaikuttanut monin tavoin.  Koskemme voi testaamalla todistaa sen sisältämistä yliluonnollisiksi katsotuista väitteistä yhtään mitään, voimme kuitenkin väitteiden luotettavuutta arvioidaksemme katsoa, missä määrin se muilta osin pitää paikkansa.  Erityisen tarkasti voitaisiin vilkaista niitä muutamia kirjoja, joissa kerrotaan Jumalan tulleen ihmiseksi, ja vakuuttaneen toisia ihmisiä asiasta niin väkevästi, että nämä eivät olleet ainoastaan valmiita vaan myös kuolivat katsomuksensa totuudellisuuden puolesta.  Kirjoista päätellen vieläpä varsin tervejärkiset ja normaalin oloiset ihmiset (olen aiheesta aiemminkin jotain sanonut).

Minä en usko Ruukinmatruunan vakuuttuvan yllämainituista, koska ne eivät sisällä mitään, mitä hänelle ei ole jo moneen otteeseen kerrottu.  Yhtä vähän pidän mielekkäänä hänen vaihtoehtoisten selitystensä (olettaen, että niitä olipäätään on, mikä ei ole sanottua) heppoisuuden osoittamista.  On oletettavaa, että hän tietää kyseisten asioiden olevan sekä todisteita, että varsin hankalasti kumottavia sellaisia, jos ei haluta nakata järkeä ja käytännössä kaikkea historiankirjoitusta niiden ohella mäkeen.

No, mitenkä on, Ruukinmatruuna, onko Jumalan olemassaololle mitään todisteita vai ei?  Kysymykseen on väärä vastaus, ja jos kyseinen bloggari haluaa ylläpitää itsestään kuvaa rehellisenä ihmisenä, olisi tällä painava syy tunnustaa tosiasiat.

Pari Raamatun innoittamaa ajatusta

En ole pitkään aikaan kirjoittanut mitään.  Toisinaan sitä kaipaa aikaa itselleen ja ajatuksilleen, eikä aina ole sellainen olo, että tekisi mieli jakaa niistä jokaista kuin puolitoistavuotias pötköjään.  Erityisen vähän teki mieli ruveta väittelemään niistä.  Olen kuluttanut aikaani Raamattua lukien J. Vernon McGeen ja Pyhän hengen suosiollisella ohjauksella.  Ajattelin aikoinani, että ymmärrykseni ja tietoni ovat riittäviä Raamatun plaraamiseen omillani, mutta kuunnelmaa kuunnellessa ja kirjaa sitä myötä lukemalla on käynyt ilmi, että näin ei ole asia.  Raamatussa on sisältöä käsittämättömän paljon enemmän kuin minä siitä kykenen omillani löytämään, ja epäilen, ettei anti tyhjene tässäkään läpiluvussa, vaikka otan aikani ja etenen hitaasti, ajatuksen kanssa.  Kuitenkin taidan jakaa pari ajatusta, jotka ovat tänä aamuna pyörineet päässäni.

Exoduksessa oleva farao muistuttaa luonteeltaan valtavasti Richard Dawkinsin kaltaisia uusateisteja.  En sinänsä tiedä, millaisen aineiston kanssa Dawkins on ollut tekemisissä, mutta on todennut kuitenkin, ettei uskoisi, vaikka saisi henkilökohtaisen ilmoituksen.  Vastaavasti farao saa todistuksen toisensa perään, eikä kuitenkaan suostu millään ilveellä tunnustamaan todellisuutta, vaikka joutuu sen tallomaksi ennustetulla tavalla kerran toisensa perään.  Jokainen todiste on vain hassu yhteensattuma tai ovela temppu, jolla huuhaata yritetään tuputtaa.  Samalla tavoin hyperskeptisesti ateistit ja nihilistit suhtautuvat jotakuinkin kaikkiin uskontoihin (paitsi ehkä niihin, joita kutsuvat vähiten älyttömiksi koska niissä ei tunnusteta Jumalaa), mutteivät kuitenkaan osoita samaa skeptisyyttä mitään muuta historiallista (tai parhaassa tapauksessa empiiristäkään) todistusaineistoa kohtaan.  Ikään kuin lopputulos olisi päätetty ennalta ja suostutaan ottamaan vastaan vain sitä tukevaa matskua.

Toinen juttu kyseisestä faraosta on, että olen miettinyt, josko kyseisellä kaverilla on ollut vapaata tahtoa - sanoohan Jumala useaan otteeseen pitkin Raamattua kovettaneensa tämän sydämen.  Äkkiseltään tulkittuna, ja mahdollisesti kai muutenkin, se kuulostaa siltä, että Jumala teki kaverista jääräpäisen mulkeron, mutta asiaa mietittyäni itse arvelen totuuden olevan toinen.  Tulkitsen näet sillä viisiin, että tämän sydämen kovettuminen Jumalan takia johtuu nimenomaan tämän antiteismistä (ainakin, mitä siis kristilliseen Jumalaan tulee): samalla tavalla kuin ajatus siitä, että Jumala ylipäätään voisi olla olemassa, syöksee uusateistin vaahtosuiseen raivoon, käsitteeseen vetoaminen ja sen mainitseminen aiheutti faaraossa saman reaktion.  On siis tällöinkin täysin perusteltua sanoa, että Jumala kovetti faraon sydämen, vaikkakin hyvinkin eri tavoin kuin pelkällä intuitiolla aavistelisi, mutta faraon tahto oli omansa.  Tämä kuitenkin olisi linjassa tuntemani todellisuuden kanssa, joten sillä mennään.

Mielenkiintoista on myös ollut se, että olin jostain syystä ajatellut Genesiksessä esiintyvien henkilöiden olevan jotenkin esimerkillisiä ja/tai esikuvallisia, ainakin juutalaisittain, mutta kirjaa lukiessa tuotiinkin esiin hämmästyttävän paljon näiden heikkouksia, vajavaisuuksia ja syntisyyttä.  Valitut saa raahata Herran polulle vain väkisin ja vasta siinä vaiheessa, kun kirjaimellisesti kaikki muut kuviteltavissa olevat keinot oli kulutettu loppuun.  Toisaalta siinä on kai jotain ituakin siinä mielessä, että tullessani uskoon olin jo pidemmän aikaa törmännyt seinään joka suunnalla ja yrityksessä elämällä tavoilla, jotka olin siihen asti hyväksi tai ainakin käyttämisen arvoisiksi katsonut ja kokenut.  Uskonnollisuus nousee kovina aikoina.  Ehkä vasta sitten, kun todellisuus potkii riittävän kovaa päähän, saamme nieltyä ylpeytemme niin pitkäksi aikaa, että uskallamme rehellisesti alkaa miettiä, josko siinä uskonnossa ja kirjassa, jonka suuntaan ei kenenkään järkevän ihmisen sovi kääntyä, olisi sittenkin jotain itua.

Taidamme olla mitä suurimmassa määrin luontomme vankeja, eikä kyseinen luonto meitä ohjaa hyvään ja oikeaan suuntaan yhtään niin usein kuin mielimme ajatella.  No, minä ainakin olin.  Sanovat, että totuus vapauttaa.  Minä koen niin - jotenkin hassua, että "vapautus uskonnollisten vaatimusten ikeestä" orjuuttaa monin verroin tiukemmin kuin ne uskonnolliset kahleet koskaan voisivat.

Selittämättömän pahan olon syy

Tuli tässä mieleen ilmiö, josta on tullut luettua ennenkin, ja se on nyky-yhteiskuntaa vaivaava epideeminen paha olo keskellä materiaalista hyvinvointia. Ihmiset tekevät tikusta asiaa minkä ehtivät ja usein taitavat itsekin ihmetellä, että minkä takia he kiukuttelevat pikkuasioista ja elämänsä tuntuu tyhjältä. Mielialalääkkeitä koetaan tarvittavan tänä päivänä valtavasti, toisin kuin aikoina, joina ihmiset kärsivät materiaalista puutetta ja joutuivat todella raatamaan henkensä pitimiksi. Ilmiö ei ole selittämätön saati sattumaa.

Se, että meillä on tarjota (tai oikeastaan ei ole mutta tarjoamme anyway) yhteiskunnassamme eläville vapaus materiaalisesta puutteesta, on omiaan synnyttämään ja ruokkimaan ilmiötä, jonka takia on epämääräisen paha olla eikä mikään innosta. Se ilmiö johtuu pitkälti siitä, että inhimillisinä olentoina todella arvostamme ja pidämme mielekkäinä lähinnä niitä asioita, joiden eteen joudumme työskentelemään - en nyt tarkoita vain palkkatyötä vaan mitä tahansa vaativaa efforttia. Mitä enemmän omaehtoisesti annettua efforttia, sitä suurempi motiivi kokea se mielekkääksi.

Tästä syystä televisio ja kaltaisensa viihdeaparaatit eri muodoissaan ovat omiaan masentamaan ihmisiä: ne tarjoavat viihdettä nollaeffortilla, mistä seuraa ensinnäkin vääristynyt käsitys työn ja sen palkkion suhteesta, ja toiseksi tekevät viihteeseen tottuvalle viihteettömästä ajasta tylsän ja värittömän tuntuista. Tästä seuraa tarve lääkitä koettua tympeän pahaa oloa, jota voisi kai kutsua viihteen vieroitusoireiksi, mutta koska lääkitys edellyttäisi effortin antamista ja viihde ei, on siitä vaikea riuhtaista itseään irti. Viihde on koukuttava huume.

Toinen, vaikkakin edellisen kanssa käsi kädessä kulkeva ilmiö on, että koska mielekkyyden kokeminen edellyttää effortin antamista, seuraa tästä, että materiaalinen hyvinvointi ei voi tuottaa henkistä hyvinvointia, jos sen ehtona ei ole oma työpanos. Emme voi rahalla ostaa toisille mielekkyyden kokemusta. Täten joutilaisuus aiheuttaa joillekin ihmisille masentuneisuutta, koska heillä ei ole tiedossaan kanavaa, jonka kautta he saisivat mielekkyyttä elämäänsä. Viihde kun ei lopultakaan täytä sitä tyhjiötä, josta he kärsivät.

Näistä syistä pidän korkean veroasteen ja korkeiden sosiaaliavustusten kyllästämää yhteiskuntaa mätänä. Sen lisäksi, että normaalit ihmiset kärsivät tässä vapaamatkustajien aiheuttamista kustannuksista, pahiten kärsii vapaamatkustajien enemmistö, jolla ei ole motiivia yhtään mihinkään ja jotka kantavat epämääräistä kaunaa sisällään yhteiskuntaa jolleivät kanssaihmisiäänkin kohtaan koskeivät viihdy koko aikaa, haluamallaan tavalla (yleensä kai siksi, että tukiaisten kokoon katsomatta niitä on aina liian vähän).

Hyvinvointiyhteiskunta onkin tosiasiallisesti pahoinvointiyhteiskunta, joka sosialistisine varainsiirtoineen ja viihdeteollisuuksineen maksimoivat elämäänsä tyytymättömien määrän ja passivoivat näitä niin, ettei edes motiivia pyrkiä tilanteesta irti omin voimin tahdo löytyä. Päinvastoin: kun ainoa aika jolloin tuntee olevansa edes likimain elossa on viihdettä kuluttaessa, voi olla varma, että suuttumus sitä kohtaan, joka koettaa sitä rajoittaa, on hirmuinen.

Syöpä, lääkärit

Katsoivatten asiakseen erota töistä kun siivoton plebeiji nostettiin arvohierarkiassa heidän yläpuolelleen, syöpälääkärit siis.  Kyseessä oli kaiken lisäksi 11 kuukauden väliaikaisuus, ja virkaan otettiin siis sama tyyppi, joka oli ennenkin hoitanut toimialuejohtajan sijaisuudet kyseisessä laitoksessa.  Tämä manööveri kysyy siinä määrin khutspaa että meikäläisen on vaikea käsittää näiden tapausten olevan ihmisiä ollenkaan.  Tällainen perseily, jonka kärsivinä osapuolina ovat, kuinka ollakaan, koko härdelliin täysin viattomat ja kovasti avun tarpeessa olevat ihmiset, ja joiden hyvinvointi ei näy näitä hippokrateenvalan vannoneita kiinnostavan yhtään niin paljon kuin oman egon pönkittäminen.  Ja miksi näin?

No siksi, että meillä on lääkärikartelli, joka takaa jokaiselle lääkärinkoulutuksen läpäisevälle käytännössä varman ja julmetun hyväpalkkaisen pestin riippumatta siitä, miten tämä Jumalasta seuraavana, ellei itseään numero unonakin pitävä, toisia ihmisiä kohtelee.  Se, että lääkäreillä on Suomessa maine vähintäänkin omalaatuisina, ellei peräti täysin kaheleina, ei ole sattumaa.  Se johtuu siitä, ettei heiltä edellytetä kuin ammattitaitoa.  Inhimillisyys saa loistaa poissaolollaan, ja sen näkee vaivatta, jos vain tulee katsoneeksi, miten lekurit esimerkiksi tässä tapauksessa niin hoitajia kuin potilaitaankin kohtelevat.

Ongelman ratkaisu?  Vedetään kusipäitä turpaan kunnes oppivat tavoille  Lakkautetaan kartelli ja lisätään lääkärikoulutuspaikkoja, niin, ettei joka toinen nykyisin vastaanottava lääkäri ole joko ihmissaasta tai maahanmuuttaja, joka ei osaa riittävästi suomea kommunikoidakseen potilaan kanssa.  Tällöin lääkäreille, kuten muillekin työssäkäyville, käy niin, ettei jokainen yksilö enää olekaan korvaamaton, vaan sillä antisosiaalisuudella, jolla pääsisi kilometritehtaalle mistä tahansa muustakin sosiaalisessa ympäristössä tapahtuvasta ammatista, pääsisi eroon myös lääkärinpestistä.

Saattaisi olla, että kun liksat putoavat markkinatasolle normaalin kilpailun sääntöjen puitteisiin ja inhimillistä kohtelua voidaan alkaa edellyttää, voisi kyseiseltäkin ammattikunnalta alkaa löytymään ripaus nöyryyttä.  Ehkäpä homma jopa alkaisi edellyttää jonkinlaista kutsumusta käsittämättömän ahneuden ja egon sijaan.

Kärsimyksen ongelmasta toistamiseen

Kristinuskoa tunnustavat pääsääntöisesti tietävät, että teodikean nimellä tunnettu pahan maailman ja hyvän jumaluuden yhteensovittamisen ongelma ei ole kristitylle mikään ongelma, vaan päinvastoin täsmälleen yhteensopiva sen kanssa, mitä Raamattu maailmasta opettaa.  Sen sijaan on lukuisia ja taas lukuisia ihmisiä, jotka vetoavat teodikeaan kertoessaan syyn sille, mikseivät ole - eivätkä edes halua* olla - kristittyjä.  Heistä maailmassa tapahtuva pahuus ja kaikkivoipa ja -hyvä Jumala sulkevat toisensa pois.  Ajattelin kokeilla, josko annos tervettä järkeä auttaisi tähän käsitykseen.

Ongelman asettelu siis on, että jos Jumala on hyvä ja kaikkivoipa, voi hän poistaa maailmasta pahuuden ja kärsimyksen, ja koska hän ei niin tee, ei hän ole joko hyvä, kaikkivoipa tai kumpikaan näistä.  Itse en usko Jumalan olevan kaikkivoipa, mutta koska en kirjoita tätä selventääkseni asiaa itselleni, pidetään oletuksesta tässä kiinni.

Tulee siis aiheelliseksi kysyä: mikä on kaikkivoivalle mahdollista?  Jos vastausta kysyy viisivuotiaalta, saa vastaukseksi "kaikki", ja todennäköisesti "kyllä" siihenkin kysymykseen, josko kaikkivoipa voi luoda mustan valkoisen.  Tässä on kuitenkin ongelma, eikä se ole kaikkivoivan kyvykkyydessä vaan absurdeissa käsitteissä: koska musta ja valkoinen poissulkevat toisensa, käsitteelle "musta valkoinen" ei jää sisältöä.  Tästä seuraa, että kaikkivoipa pystyy kaikkeen, mikä on loogisesti mahdollista.  Paradoksi ei ole niinkään kaikkivoipaisuuden raja kuin käsitevirhe: se ei tarkoita mitään.

Jos siis oletetaan, kuten ylläolevan takia on pakko tehdä, että kaikkivoipa kykenee kaikkeen, mikä ylipäätään on mahdollista, voidaankin kysyä: onko mahdollista poistaa maailmasta pahuus ja kärsimys?  Vastaus on luonnollisesti kyllä - esimerkiksi tappamalla kaikki tai viemällä näiltä valinnanvapaus.  Tällöin on kuitenkin kysyttävä, josko kyseessä on hyvä teko, koska jotta tämä maailman pahuuden poistaminen olisi hyvän Jumalan teko, on tämä kriteeri josta ei voida päästää irti.

Valinnanvapaudessa on sellainen jännittävä piirre, että määritelmällisesti sitä voi käyttää oikein ja väärin.  Jotta saataisiin tietää onko se hyvä asia itsessään, on kysyttävä, mitkä ovat sen ja sen olemattomuuden seuraukset.  Valinnanvapauden olemassaolosta tiedetään johtuvan sekä valtava määrä pahoja että valtava määrä hyviä asioita - kummankaan lukumäärää on vaikea arvioida, kuten myös sitä, onko hyvää enemmän kuin pahaa vai toisinpäin.  Kullakin lienee asiasta henkilökohtainen näkemyksensä, jota ei kannattane erehtyä pitämään totuutena.

Valinnanvapauden poistumisesta puolestaan seuraa merkityksellisen toiminnan lakkaaminen: koska kaikki toimii automaationa, on kaikki merkityksetöntä.  Kaikki ehkä toimii kuten oli suunniteltukin, mutta elämää merkityksessä, jossa sen tunnemme, ei ole olemassa.  Tällaisessa maailmassa millään - edes sillä ollaanko hengissä vai ei - ei olisi mitään väliä, koska "elämää" ei voisi käyttää mihinkään muuhun kuin siihen, mihin se on edeltäkäsin (tai vaikka lennosta, mutta yhtä kaikki luojatahon suunnalta) ohjelmoitu.  Tästä seuraa, että valinnanvapauden olemassaolo on hyvä asia, sillä se mahdollistaa elämän ja hyvyyden olemassaolon, vaikka se mahdollistaakin myös pahuuden olemassaolon.  Pahuus on luonteeltaan parasiitti: se edellyttää hyvää ollakseen edes olemassa.

Utopisti ei hyväksy oletusta siitä, että valinnanvapaus olisi hyvä asia.  Kaikki maailman utopistit, jotka juoksevat milloin minkäkin Tärkeän Asian perässä maailmaa parantamassa, kuvittelevat, että kunhan ihmisiä estetään valitsemasta väärin, maailma pelastuu.  He eivät ymmärrä, että ainoa tapa, jolla ihminen voi sen valinnanvapauden viedä, on tappaa heidät kaikki.  He eivät ymmärrä, että heidän oma valinnanvapautensa mahdollistaa heidänkin haihattelunsa yhteiskunnasta, jossa ainoastaan he saisivat päättää - sillä siitä utopiassa on kyse: yksikään utopisti ei halua utopian vallan ulottuvan itsensä yli.

Valittavana ovat siis maailma, jossa tapahtuu hyviä ja pahoja asioita elävien sielujen valintojen kautta, ja jossa on siten tuskaa ja kärsimystä, ja maailma, jossa sieluja, vastuuta, rakkautta, hyvyyttä tai valintoja ei ole ainuttakaan - joka on jo lähtökohtaisesti maho, kuolleena syntynyt ja mieletön.  Kumpi on parempi, maailma, jossa voi taistella hyvyyden puolesta, vai maailma, jossa pahuus, orjuus ja sieluton kuolema on jo voittanut?  Valinnan ei pitäisi olla vaikea - ja kristitylle se on itsestäänselvä.

Vastattuamme kysymykseen voimme todeta, että koska kaikkivoipa ei pysty tekemään sisäisesti ristiriitaisia asioita, ei hän pysty samaan aikaan sekä poistamaan pahuutta että olemaan hyvä.  Tästä seuraa, että elämme maailmassa, joka luojansa hyvyydestä ja oletetusta kaikkivoipaisuudestakin huolimatta sisältää pahuutta ja kärsimystä.  Se aiheuttaa monien elämien kohdalla tilanteita, jotka ovat hirveitä, julmia ja epäreiluja - emme valitse keiksi synnymme ja mihin oloihin.  Voimme vain valita miten pelaamme ne kortit jotka saamme.

Kärsimyksen ongelmaan vetoava ihminen kuvitteli, että maailma tehtiin sitä varten, että siellä olisi kaikilla hyvä olla.  Ehkä näin alkujaan olikin - ennen lankeemusta.  Valitettavasti lankeemus tapahtui - nimenomaan valinnanvapauden takia, ja sen valinnan seurausten kanssa ja sen vapauden kanssa sekä saamme että joudumme elämään.  Emme ole täällä mehustelemassa sitä, miten hyvä meidän onkaan olla ja miten kaikki on niin hienosti, ettei kellään ole kertakaikkiaan motiiviakaan mihinkään - sen sijaan olemme täällä ottamassa selvää siitä keitä me oikein olemme.  Mahdollinen palkinto ja olemisen korkeampi taso ei ole täällä.

Jos kärsimys yhä tuottaa ongelmia, keskustelen aiheesta mielelläni.

*useimmiten tosin haluttomuus taitaa tulla ensin ja sen rationalisointi esim. teodikealla jälkikäteen - mutta siitä toisella kertaa.

Kirjat 2013

Eipä tästä kirjablogia saa erkkikään kun en lue vuodessa paljon näitä enempää.  Muutenkin olisi viisaampaa kommentoida kirjoja silloin kun ne on suhteellisen vastikään lukenut eikä siinä vaiheessa kun niistä ei enää paljon muista.

Human Action - Ludwig von Mises
Von Misesin magnum opus, prakseologian ja vapaan yhteiskunnan merkkiteos, sisältää syvällisen, seikkaperäisen luotauksen sekä omasta aiheestaan että kilpailevista inhimillistä toimintaa koskevista teorioista.  Läpi käydään myös kaupankäynti, rahajärjestelmät ja markkinoiden luonne, joista kaikista tutkaillaan myös aihetta koskevat yleisimmät väärinkäsitykset.  Kirja on pitkä ja ehkä paikoin turhankin perusteellinen, mutta täynnä erinomaisen järkevää ja mielenkiintoista tekstiä.  Tämä on taas yksi niitä kirjoja, jonka toivoisi itse kunkin lukevan, ihan vain siksi, että ihmisillä olisi paremmat valmiudet ymmärtää itseään ja toisiaan.

The Righteous Mind - Jonathan Haidt
Minun on vähän vaikea suhtautua Haidtin teokseen. Siinä on kiistatta paljon hyvää, kuten etiikan tasojen tutkailu, mutta Haidt käyttää sanaa moraali (=oikean käytöksen standardi) koko ajan merkityksessä etiikka, eikä kykene tajuamaan, että jotkut ihmiset voivat pitää jotain asiaa moraalin mukaisena tai sen vastaisena ilman, että haluavat lakia siihen pakottamaan. Se on vasureilla yleinen käsitys, joten sikäli sen ymmärtää, mutta vie kaveria harhaan joka kerran, kun hän koettaa ymmärtää uskonnollista moraalia. Arvonihilistin, joka uskoo uskontojen olevan evolutiivisia adaptaatioita sosiaalisempien yhteiskuntien muodostamiseen, on vaikea hahmottaa arvoja, joilla ei ole poliittista ulottuvuutta. Oma lukunsa oli sekin, että Haidt kertoo erikseen haluavansa jättää evolutiivisen tarinankerronnan sikseen ja sen jälkeen tekee sitä puoli kirjaa.  Kirja on vioistaan huolimatta kuitenkin erittäin mielenkiintoinen ja siinä määrin antoisa, että olisi vääryys jättää se lukematta yllä kertomani takia.

Right ho, Jeeves - P. G. Wodehouse
Bertie Wooster ja palvelijansa Jeeves tuottavat ainakin alkuperäiskielellä luettuna erinomaista viihdettä allekirjoittaneelle.  Terävät ihmiskuvaukset, brittiläisen yläluokan hybris ja kielellinen ilottelu pääsevät romaanissa hienosti esiin.  Olin jotenkin olettanut, että Jeeves-tarinat toimisivat paremmin novellikokoelmissa, mutta ei tämä niille häviä.

Planets in Peril - David Downing
C.S. Lewis on the Final Frontier - Sanford Schwartz
Mielenkiintoisia Lewisin avaruustrilogiaa käsitteleviä tutkielmia, jotka avaavat runsaasti eri näkökulmia kyseisen kirjasarjan ymmärtämiseen ja tulkintaan.  Jos vaikka nämä ovatkin materiaalia lähinnä niille, joita Lewisin trilogian tutkiminen kiinnostaa ylipäätään, tuovat ne esiin selvästi sen, miten valtavalle lukeneisuudelle, länsimaalaisen tradition ja aikansa tuoreempienkin suuntausten tuntemukselle kirjat rakentuvat.  Downingin kirja on parempi yleiskatsaus, Sanfordin kirja puolestaan on selkeämmin filosofiapainotteinen.

Silver on the Tree - Susan Cooper
The Grey King - Susan Cooper
Greenwitch - Susan Cooper
The Dark is Rising - Susan Cooper
Over Sea, Under Stone - Susan Cooper
The Dark is Rising -sarja oli minulle tyystin tuntematonta fantasiaa, ja päädyin lukemaan sen lähinnä siksi, että se kökötteli Vox Dayn parhaiden fantasiakirjojen top kympissä.  Kyseessä on lapsille kirjoitettua, brittiläisistä perinteistä ammentavaa ja sydäntä lämmittävää 1960-luvun hujakoille sijoittuvaa fantasiaa, joka kasvaa loppuaan kohden varsin eeppisiin mittasuhteisiin.  Hyvää luettavaa, mutta veikkaan, etten saanut tästä kaikkea irti jo sen takia, että olen turhan kaukana tavoitellusta yleisöstä.

Wild at Heart - John Eldredge
Kirja kristitylle miehelle kristillisestä elämisestä.  Sisältää merkittävää kritiikkiä sitä kohtaan, miten nykyisin kirkot ovat pitkälti unohtaneet sekä miehet että miehuuden, minkä takia osaltaan miehetkään eivät sitten tunne kirkkoa omakseen.  Tämä kirja muistuttaa miehuuden tärkeydestä niin miehelle kuin kirkollekin, ja käy läpi niin syntiä kuin hyvettäkin.  Kirja tuli nopeasti luettua, mutta veikkaan palaavani sen pariin toistekin pitääkseni mielessä siitä tärkeimmät asiat.

Starship Troopers - Robert A. Heinlein
En ollut koskaan lukenut aikaisemmin yhtään Heinleinin teosta, joten päätin oikaista virheen maailmasta.  Leffa oli tuttu ja minua aina kovasti viehättänyt, mutta kirja oli heittämällä merkittävästi parempi.  Kyseessä on avaruussotascifiksi naamioitua yhteiskuntafilosofiaa, jonka sisältämä silkka terve järki on miellyttävä tuulahdus nykyisessä, tukahduttavan tunkkaisessa ilmapiirissä.  Tämä on niitä opuksia, jotka olisi ollut viisasta lukea ennen kuin täyttää 20, mutta ei ollenkaan hullumpi vaihtoehto ikäisellenikään.

Thud - Terry Pratchett
Night Watch - Terry Pratchett
The Fifth Elephant - Terry Pratchett
Jingo - Terry Pratchett
Men at Arms - Terry Pratchett
Guards! Guards! - Terry Pratchett
Päätin lukea Pratchettin Vimes-aiheiset teokset, koska ne ovat ainoita, jotka Discworldissa meikäläiseen vetosivat - tosin ne sitten vetosivatkin kovaa. Kirjoissa luodataan fantastiselta pohjalta kaikenlaisia kysymyksiä keveämmistä raskaampiin aiheisiin ja kuorrutetaan hyvällä huumorilla.  On sinänsä hienoa, että Pratchett on pitänyt kielen poskessa ja uskaltanut olla pitkän uransa verran humoristi - ehkä vaikein ja aliarvostetuin kirjallisuuden laji.  Kaikki vartiosto-opukset (poislukien Snuff, josta olen kuullut vain huonoa sanottavaa) ovat hyvää, miehistä luettavaa.  Kruununjalokivenä toimii Night Watch, jonka monitasoisuus ja vaikuttavuus jättää muut varjoonsa.

Watership Down - Richard Adams
8-vuotiaasta asti olen lukenut tämän lähestulkoon joka vuosi. Kanilauman edesottamukset yhdyskuntansa tuhon jälkeen on toteutettu elävästi, eikä "being there"-fiilistä voi välttää. Hämmästyttävän monipuolinen ja erinomainen kirja. Tuli luettua ensi kertaa alkuperäiskielellä.

The Haunting of Hill House - Shirley Jackson
Halusin lukea onnistuneen goottilaisen kauhun teoksen, ja kyllähän tämä mukiin meni. Päähenkilö on neurootikko, joka saa kutsun psykologiseen unettomuustutkimukseen, joka järjestetään kummitustalossa. Tarina lienee ainakin leffat katsoneelle tuttu, mutta se ei haittaa kirjasta nauttimista.

How to Travel with a Salmon - Umberto Eco
Parodinen self help- ja pakinakirja aikamme suurelta kirjoittajalta.  Nerokkuus, vaivattomuus ja luova, lämmin huumori ovat tämän teoksen ominta antia.  Mielenkiintoisia näkökulmia aikansa ilmiöihin, jopa ennustaen tilanteiden kehityskulkua osuvasti.

The Children of Odin - Pádraic Colum
Erinomainen läpikulku viikinkien mytologiasta, joka keskittyy otsikkonsa hahmojen - erityisesti Lokin - edesottamuksiin.  Tarinoista muotoutuu kronologinen ja koherentti kokonaisuus, vähän samaan tapaan kuin Lönnrotin kynä loihe Kalevalasta myös eheän kokonaisuuden.  Erinomaisen suositeltavaa luettavaa kaikille, joilla on pohjoisen verta suonissaan.

The Place of the Lion - Charles Williams
Parhaana Williamsin teologisista trillereistä pidetty opus, ja henkisyysarvoiltaan valtavan latautunut kirja on mielestäni hankalalukuinen, mutta palkitseva.  Kun platoniset arkkityypit vyöryvät englantilaiselle maaseudulle, pääsevät myös paikalliset ihmiset näyttämään todellisen luontonsa surrealistisessa ympäristössä.  Kirja on fantastinen sanan kuvailevassa merkityksessä ja mielenkiintoisen erilainen lukukokemus niille, joista Lewisin kirjat ovat turhan matalalentoisia.

The Glass Bead Game - Hermann Hesse
Hämmästyttävän nerokas satiiri fiktiivisestä oppi-instituutiosta, joka ottaa muodokseen elämäkerrallisen tutkielman tuntuisen otteen instituution suuren nokkamiehen elämästä ja kuolemasta.  Aniharvoin tulee luettua kirjaa kaksi kolmasosaa ennen kuin tajuaa mistä siinä on kyse, mutta voi sitä riemua, kun jujun keksi!  Nokkelammille tämä varmasti avautuu nopeammin, mutta toisinaan minä olen hidas.

Syvä uni - Raymond Chandler
Marlowe-tarinoiden paras anti on yleensä juonen sijaan Marlowe itse, miesten mies ja jokaisen illuusionsa menettäneen mutta silti hyvän ja oikean puolella vääryyttä vastaan taistelevan yksityisetsivän perikuva ja isä.  Murhia, nakujuttuja, noir-tunnelmaa ja mutkia sisältävä juoni ovat omiaan jokaiselle dekkareiden ystävälle.

That Hideous Strength - C. S. Lewis
Ransom-trilogian päätösosa on goottilaisen kauhun ja kirjallisten viittausten ilotulitus, jonka muoto kuitenkin on niin hyvässä kuin pahassakin keskiaikainen romanssi (vaikka sijoittuukin 1940-luvulle).  Pidän sitä parhaana trilogian osana (tosin Perelandra pääsee lähelle) tehokkaan satiirinsa ansiosta.  Mark ja Jane Studdock päätyvät edistysmielisten transhumanistisen vehkeilyn kautta osalliseksi apokalyptis-eeppistä tarinaa, jossa realismi törmää hyvään ja pahaan, ja jossa pienten valintojen suuret merkitykset pääsevät esiin.  Silkkaa mannaa tämä on, ainakin Lewisin faneille.

Linkkien kahdeskymmenesensimmäinen luku

Pauli Vahtera: Sosiaaliturvaan Venäjältä Suomeen
Pelontorjunta: Suomen evankelisluterilaisen kirkon täydellinen romahdus
Vasarahammer: Feminismi ja islam
Yrjöperskeles: Tarinat uusiksi

Chateau Heartiste: Alexis de Tocqueville's Prescient Gaze
Fred Reed: The Pursuit of Racial Amity
Gavin McInnes: Sacrificing Virgins to the Entertainment Gods
John C. Wright: The Restless Heart of Darkness, 2, 3, 4
Vox Day: Lapine spells, The Fifth Horseman

Saksa on homojen maa

Saksalaiset ovat lähdössä Venäjälle olympialaisiin sateenkaaren väreissä.  He kutsuvat asuvalintaansa "hiljaiseksi protestiksi", minkä hiljaisuudesta voidaan tietysti olla monta mieltä, kun valinnan funktio on suorasanaisesti tuotu esille.  Protesti siis tehdään siksi, että Venäjän laki kieltää homopropagoinnin.  Mitä jää käteen?  Saksalaiset tulevat toisten maahan ja rikkovat tarkoituksella ja tietoisesti ainoaa sääntöä, jonka isännät ovat erikseen tiettäväksi tehneet.

En voi kuin ihmetellä saksalaisten röyhkeyttä ja ylimielisyyttä.  Venäjällä homoilu ei ole tippaakaan sen rikollisempaa kuin länsimaissakaan - siellä mies saa rassata toisen peräreikää ihan siinä kuin Saksassakin.  Oleellisin ero on se, että Venäjällä ei koeta, että kyseinen rassaus olisi ensinnäkään juhlistamisen arvoinen ilmiö, eikä toisekseen siinä määrin toivottavaa, että sen puolesta saisi ruveta propagoimaan.  Venäläinen kanta on siinä mielessä ymmärrettävä, että homoudesta ei ole minkään valtakunnan hyötyä sen enempää homoseksuaaleiksi julistautuville kuin yhteiskunnallekaan.

Siitä en tiedä, miten Venäjä asiaan suhtautuu, mutta jos esimerkiksi minä toteaisin vieraskutsussani, että meidän kotona ei katsota hyvällä hinttaripropagandaa, ja sitten paikalle yrittäisi ängetä joku sateenkaarikuosissa ja sonnustautuneena "hiljainen protesti" -pinssiin niin minä nakkaisin kyseisen kusipään ulos.  En sinänsä ihmettelisi sitä, jos Venäjä toimisi samalla tavalla - sillä on tähän asti ollut aika huono huumorintaju auktoriteettinsa kyseenalaistavia kohtaan.

Mitä usko on

"You seem to think that faith is an epistemology. It isn't. It is nothing more than choosing an operative axiom, just like one does in science and mathematics. You're committing a category error." - Vox Day

Kupillinen Russellin teepannusta

BERTRAND RUSSELL'S COSMIC TEAPOT ARGUMENT (I)
(1) Belief in God is exactly the same as the belief in a small, undetectable teapot orbiting the sun.
(2) The existence of both can neither be proved nor disproved.
(3) Therefore, no matter what, you must assume that the teapot does not exist.
(4) Same goes for God.
(5) Therefore, God does not exist.

Olen törmännyt viime aikoina hämmästyttävän moneen ateistiin, jotka ovat antaneet ateisminsa yhdeksi perusteeksi vetoomuksen Russellin teekuppina tunnettuun möläytykseen. Sen varsinainen tarkoitus lienee yritys kääntää todistustaakka niin, että väitettä "jumalia ei ole olemassa" ei tarvitsisi mitenkään perustella. Väittämä yritetään esittää default-tilana, ilmiselvänä lähtökohtana, jonka kiistäminen edellyttäisi vastakkaista todistusaineistoa. Ajattelin tässä kirjoituksessa aikani kuluksi puhaltaa "argumentin" nurin.

Ateismi ei ole rationaalinen lähtökohta, vaan agnostisismi. Väite "jumalia ei ole olemassa" on täsmälleen yhtä lailla todistustaakan alainen väitelause kuin väite jumalten olemassaolon puolestakin. Agnostikko ei esitä kumpaakaan, joten kyseinen kanta kysymykseen jumalten olemassaolosta on loogisesti ainoa kanta, joka ei tuo mukanaan todistustaakkaa. Teepannu ei siis toimi siihen, mitä varten se pykättiin.

Siksi toisekseen teepannun ja Jumalan vertaaminen toisiinsa on totaalisen päätön keksintö. Jumalan l. luojan postulointi on ontologinen välttämättömyys, joka seuraa kausaliteetin olemassaolosta ja alkuräjähdyksen tapahtumisesta. Sen sijaan kuviteltu materiaalinen pönttö, jonka ainoa ontologinen funktio on toimia virheargumenttina, ei ole millään muotoa välttämätön osa todellisuutta.

Kolmanneksi voidaan myös huomauttaa ja huomautetaankin, nyt kun siihen päästiin, että Russellin teepannua ei ole kukaan koskaan missään havainnoinut. Sen sijaan on valtava määrä ihmisiä ja dokumentaarista materiaalia ihmisistä, jotka ovat olleet joko henkilökohtaisessa kontaktissa Jumalan kanssa tai jopa nähneet tämän materiaalisen ilmenemismuodon tai pojan ja eläneet tämän kanssa.

Lopuksi muistutan vielä siitäkin, että kenenkään elämälle ei Russellin teepannulla olisi mitään merkitystä, oli se olemassa konkreettisena kappaleena eli ei. Jumalan ja kristinuskon todenmukaisuus puolestaan aiheuttaisi käsittämättömän merkittäviä seurauksia jokaiselle, mistä syystä jo sen potentiaaliseen todellisuuteen yliolkaisesti suhtautuminen, puhumattakaan pyrkimyksistä ohjata ihmisiä pois uskosta, olisi hyvin itsetuhoinen valinta.

Kristittyjen tulee olla mulkkuja...

...tietyissä tilanteissa.

Ehkä yleisin kristittyjä vastaan esitettävä lausunto on syyte kaksinaismoralismista.  Kristittyjä syyttävä taho sanoo, että kristittyjen pitäisi olla mukavia ja kääntää toinen poski, mutta hän on käytännössä havainnut näiden olevan jyrkkiä, tuomitsevia ja saattavatpa olla päästämättä tätä sisäryhmäänsäkin.  Tämä jyrkkä tuomio ulkoryhmäksi katsottuja kristittyjä kohtaan ei yleensä ole kaksinaismoralistista, sillä syytteen esittävä taho ei tunnusta kristillistä moraalia, vaan edellyttää kristittyjen noudattavan sitä.  So far so good, mutta missä määrin kristityt todella ovat kaksinaismoralistisia?

Jos tutkailemme Raamattua, löydämme kristillisen moraalin mukaisia suhtautumistapoja. Näin meitä opastavat Jeesus apostoleineen:

1. Rehellisesti totuutta etsiville: ole lempeä.
2. Pilkkaajille yksityisesti: vältä heitä.
3. Pilkkaajille julkisesti: nöyryytä heidät.
4. Niille, jotka väittävät olevansa seurakunnan jäseniä, mutta avoimesti ja ylpeillen rikkovat sen opetusta vastaan: potkaise heidät pihalle.
5. Valheita opettaville: vaienna heidät ja/tai potkaise heidät pihalle.
6. Vääryyksiään katuville: toivota heidät tervetulleiksi.

Huomaamme, että näistä kuudesta eri tilanteesta neljässä kristittyjen edellytetään käyttäytyvän tavalla, jota kirjoituksen alun syytteen esittäjä pitää todisteena kaksinaismoralismista ja epäkristillisyydestä.  Lyhyemmin: neljässä noista kuudesta tilanteesta kristityn tulee olla mulkku.  Kuitenkin näistä kohdista paljastuu, että kristitty tuomitsee käytännössäkin aina tekoja ihmisten sijaan ja pyrkii toimimaan tavalla, jolla pahanteko sanan varsinaisessa merkityksessä saa vähiten jalansijaa.  Kontrastina tälle syytteen esittäneillä tahoilla on taipumus tuomita ihmisiä tekojen sijaan, vieläpä siinä määrin armottomasti, että mikään määrä oikeita tekoja ei korvaa yhtä vääryydeksi katsottua.  Kristillisen moraalin vastaiseksi toiminnaksi kuviteltu onkin sen mukaista ja edellyttämää.

Noita kuutta kohtaa tarkastelemalla myös helposti havaitaan yksi syy sille, minkä takia naispappeus on huono idea: kohdat 1 ja 6 heiltä kyllä sujuvat, mutta 2-5 ovatkin sitten kokonaan toinen juttu.  Se on juuri sitä, että kenestä tahansa on kippariksi hyvällä säällä, mutta kovina aikoina kipparilta olisi syytä löytyä testicular fortitudea asettua oikeuden puolelle ja vääryyttä vastaan, oli se miten epämuodikasta hyvänsä.  Toisaalta leipäpappeus ylipäätään on mielestäni huono juttu, sillä se, joka ei puhu sydämensä vaan vatsansa kyllyydestä, puhuu eri asioita, kuin se, jonka ääni kumpuaa sydämestä.

Jos esimerkkikohtien löytäminen Raamatusta tuottaa hankaluuksia, opastan kernaasti niiden äärelle.