Pages

Valkoinen kuolema

Olen kuullut sekä kouluikäisenä että sitä vanhempana kahta lausetta, joita harvoin asetetaan peräkkäin, mutta joita tapaa kuulla samoilta ihmisiltä. Niistä toinen on, että mitään niin pahaa ei maailmassa olekaan kuin rasismi. Toinen puolestaan toteaa, että mitään niin rasistista ei maailmasta löydy kuin valkoinen ihminen, joka perii rasismin synnin viimeistään äidinmaidosta omista valinnoistaan riippumatta.

Kun edellämainitut lauseet lyö yhteen, ja toteaa mitä niistä loogisesti väistämättä seuraa, eli että valkoiset ihmiset ovat pahoja, havaitaan, että se, mitä antirasismiksi nimitetään, on todellisuudessa silkkaa vihapropagandaa valkoisia ihmisiä kohtaan. Kaikki diversiteettivouhotus, rasismin vastustus ynnä muu massiivinen propagandakoneisto tähtää yhteen ainoaan maaliin: valkoisten ihmisten hävittämiseen maan päältä.

Voisi myös aiheellisesti kysyä, missä määrin tänä päivänä epideemiset masennus ja mielialahäiriöt valkoisilla ihmisillä saavat kiittää olemassaoloaan propagandasta, jonka mukaan heidän luonnollinen sisäryhmänsä ja he itse ovat paholaisesta seuraavia.  Vastaavasti olisi mielenkiintoista, jos olisi mahdollista selvittää, missä määrin valkoisten ihmisten vapaaehtoinen lapsettomuus ja/tai tyytyminen vain yhteen tai kahteen johtuu siitä, etteivät he halua kasvattaa kansaa, jonka ovat kuulleet olevan syöpä, syntymästään lähtien.

Linkkien lukeminen pelastaa kaikki

Jussi Halla-aho: Luottamus Kataiseen ja Himaseen
Santeri Marjokorpi: Ajatuksia vapaudesta, yhteiskunnasta ja kristinuskosta
Paha kani: Ennen kaikki oli paremmin
Vasarahammer: Suurinkvisiittori avautuu
Yrjöperskeles: Väitteet ja perusteet

Alpha Game: Discernment and the sexes
Mangan: Admiration for Putin
Roissy: Do The White Elite Dream Of Mulatto Sheep?
Steve Sailer: Prohibition: Twin Sister of Women's Suffrage
Vox Popoli: Always fight back

Does not compute

Suomen lainsäädännössä on säädetty rikolliseksi kiihotus kansanryhmää vastaan, ja sen funktio on perustuslainvastaisesti vähemmistön suojeleminen enemmistöltä (ainakin lain nykytulkinnan masinoineen Mika Illmanin mukaan).  Kuitenkin, jos sen ottaisi tuolla tavoin, niin mitä ihmettä ovat oikeusjärjestelmän inkvisiittorien tämän pykälän nojalla vainoamia yksilöitä pienempiä vähemmistöjä, joita "laki" on suojaavinaan?  Minä jotenkin kuvittelin, että yksilö on pienin kuviteltavissa oleva vähemmistö, ja että oikeuslaitoksen väkivaltapotentiaalin valjastamisen tällaisen tahon nujertamiseen on nimenomaan pienemmän höykyttämistä silkalla vahvemman oikeudella.  Nimenomaan siis sitä touhua, minkä ehkäisemiseksi väitetään lain ylipäätään kirjoitetun.

Ylipäätään minusta vaikuttaa yhä enenevissä määrin siltä, että moraalittomat ja pahantahtoiset ihmiset hakeutuvat luonnostaan lainsäädäntöä ja hallintoa käsitteleviin ammatteihin, koska tämä tyydyttää sekä heidän pyrkimystään valtaan että antaa näennäisen oikeutuksen toisten ihmisten vainoamiselle.  Kun näitä vesseleitä on yhteiskunnassa ollut riittävän pitkään (kuten nyt on asia), on yhteiskunnassa kasapäin kivoja lakeja, joihin vetoamalla he voivat kiusata tavallisia ihmisiä mielivaltaisesti samalla verhoutuen lain ja siten oikeuden viittaan.  He ovat korruptoineet systeemin, joka on olemassa valvoakseen oikeutta, ja tehneet siitä pikkumaisuutensa ja kanssaihmisiään vastaan tuntemansa vihan välikappaleen.  Tästä johtuen yhä harvempi moraalinen tai filantrooppinen ihminen pyrkii moisiin ammatteihin, koska he joutuisivat tänä päivänä toteuttamaan moraalittomia lakeja ja seuraamaan mielettömiä käytäntöjä.

Kuinka rakentaa sivilisaatio: Kun yksilö ei riitä

On totta, että kirjoitussarjani funktio on olla opas yksilölle, mutta yhtä lailla on totta, että sivilisaation mahdollistaminen ei ole yksilölaji.  Tämä johtuu siitä, että sivilisaatiolle on olemassa itsessään riittävän kokoinen perusyksikkö.  Se on yhteiskunnan rakennuspalikoista yleisin ja oleellisin, ja se on nimeltään perhe.  Koska perheen muodostavat isä, äiti ja lapset, ja koska sivilisaatio jää yhden sukupolven mittaiseksi ilman näiden peruspalikoiden rakentamista (vaikka kaikki tekisivät muilta osin kaiken oikein) on ihmisen, joka haluaa rakentaa sivilisaatiota, tärkein tehtävä perustaa perhe ja pitää siitä huolta.

Perheessä on typistäen kolme roolia: isän, äidin, ja lasten.  Sivilisaation rakentamista ajatellen lasten rooli on sikäli vähäisin, että he enemmän kuin vähemmän kasvavat ottamaan aikanaan vanhempiensa roolit kuin luonnostaan, jos heillä ja heidän vanhemmillaan on ollut rahkeet siihen päästä.

Lapset

On helppo ajatella, että maailmassa on (paikoin) liikaa ihmisiä, ja että siksi lapsia ei tarvitse tehdä mahdollisimman monta sivilisaation jatkamiseksi.  Kuitenkin yhtä helppo on palauttaa mieleensä perhe- tuttava- tai kouluympyröistä sellaisia ihmisiä, jotka ovat jääneet syystä tai toisesta vaille kumppania, jonka kanssa perustaa perhe.  Kun otetaan huomioon, että valtaosa näistä on tätä nykyä perheistä, joissa on kaksi lasta, havaitaan, että muiden tulisi lisääntyä heidänkin puolestaan edes pitääkseen väestön nykytasolla.

On totta, että sivilisaatiota ajatellen paras perhe ei välttämättä ole se, jolla on eniten lapsia, vaan sellainen, jonka lapsilla on parhaat edellytykset jatkaa sivilisaation rakentamista siitä, mihin vanhempansa jäivät.  Tämä tarkoittaa suurempaa panostusta lasten laatuun kuin lukumäärään, mutta sillä, tähtääkö yhteen vaiko kymmeneen tenavaan, on melko suuri määrä vaihtoehtoja välissä.  Täysin hatusta vetäen veikkaisin optimaaliseksi lapsimääräksi neljää, ja minulla on tarjota tälle lähes mielivaltaiselle lukemalle jotain perusteita, joita tarjoan seuraavassa kappaleessa.

Ensiksikin se, että luulen lasten lukumäärän tällöin riittävän yhteiskunnan koon säilyttämiseen sukupolvesta toiseen.  Toiseksi neljässä tenavassa on suhteellisen suurella todennäköisyydellä molempien sukupuolien edustajia, mikä opettaa luontevaan kanssakäyntiin myös vastakkaisen sukupuolen kanssa ja ehkäisee muun muassa tämän jalustalle nostamista (mikä ei siis ole hyvä idea) yksin sukupuolensa takia.  Kolmanneksi tilastollisesti kolmea suurempi lapsiluku on hyvä rokote tänä päivänä epideemistä avioeroa vastaan.

On tietysti ihmisiä, ehkä tätäkin lukevia, jotka eivät syystä tai toisesta kykene perustamaan perhettä, joko siksi, etteivät saa (pysyvää) kumppania, tai siksi, etteivät yksinkertaisesti onnistu saamaan lapsia.  Tällöin sivilisaatiota ajatellen kestävin suunta olisi toki jatkaa perheen perustamisen yrittämistä ja mahdollisesti pyrkiä adoptoimaan orpo(ja).

Isä

Oleellisin tehtävä, minkä isä voi lapsilleen opettaa, on kuinka olla mies.  Miehen rooliin, jos tämä meinaa olla hyvä isä, sisältyvät seuraavanlaiset ominaisuudet:

Auktoriteetti - isän on syytä olla fyysisesti ja henkisesti sen verran voimakas, että uskaltaa sekä vetää rajat että valvoa ja puolustaa niitä.  Tästä sikiää kunnioitus ja luottamus sekä perheen että muiden kesken, eikä sitä voi korvata millään muulla saavutuksella.

Opastaja - isän tulee ohjata lapsiaan oppimaan, miten epäreilussa maailmassa pärjää, ja toisaalta myös opettaa oikean ja väärän ero, myös valvoen, että viimeksimainitun ymmärtäminen näkyy myös käytännössä.

Aviomies - vaimonsa vaaliminen ja rakkaudella tämänkin kohteleminen on oleellista paitsi sen takia, että se pitää huolta avioparin keskinäisestä suhteesta, myös siksi, että se opettaa lapsille millaista on elää ja olla toimivassa suhteessa.  Moni muuten isyyteen ja elättämiseen vakavasti suhtautuva mies kompastuu tässä siihen, että pyrkiessään jatkuvasti olemaan auktoriteetti ja opastaja hän ei huomaa huumorintajunsa ja pilkkeen silmäkulmastaan katoavan kuin pieru Saharaan.  Lopputuloksena "kunnon kasvattaja" päätyy olemaan niin tylsä, että jos vaikka vaimo ei jättäisikään, on tyttärelle sentään onnistuttu opettamaan, että hän ainakin haluaa mitä tahansa muuta.

Elättäjä - jos vaikka tänä päivänä isä onkin harvoin perheensä ainoa ansiotyön tekijä, on kyseessä silti merkittävä tehtävä, ja sisältää paitsi elannon hankkimisen myös käytännöllisten fyysisten suoritusten taitamisen.  Jos perhe joutuu turvautumaan ammattiapuun kaikessa lampunvaihtoa monimutkaisemmassa, syö se isän uskottavuutta auktoriteettina ja elämäntaitojen opettajana.

Äiti

Vastaavasti oleellisinta, mitä äiti lapsilleen voi opettaa, on toimia positiivisen naiseuden esikuvana.

Hoivaaja - lasten on vaikea oppia sivilisaation tavoille silloinkin, kun heillä ei ole nälkä, jano tai väsymys ylimääräisenä esteenä.  Äidin tuki, hellyys ja huolenpito ovat korvaamattomia sekä tilannekohtaisesti että pidemmällä tähtäimellä; voimavara, jolla päästään yli siitäkin, mikä ensin näytti mahdottomalta.

Tunteiden tulkki - äiti on perheessä tavallisesti paras tunneälyn opastaja, sekä opettaen lapsiaan ilmentämään tuntojaan rakentavasti että toisaalta kitkemään näistä manipulatiivisia ja kaunaisia tunteiden rikkaruohoja pois.  Se ovela, mutta epärehellinen tekosyy, mikä menee helposti ohi isän tutkasta, jää kyllä äidin haaviin.

Harmonian synnyttäjä - siinä, missä isän tehtävä on hankkia ja ylläpitää auktoriteettia, jolla luovia perhettä läpi elämän myrskyjen, on naisella vähintään yhtä tärkeänä tehtävänä tukea kyseistä auktoriteettia ja pitää huolta siitä, että perheen linja pysyy oleellisissa asioissa yhtenäisenä.  Tässä on nykyään yleisin naisten kompastuskivi: he luulevat sen olevan hyve naisessa, mitä nainen toivoo miehestä löytyvän, ja onnistuvat tekemään suhteesta taistelutantereen*.

Yhteenveto

Perheelle on tärkeää erityisesti se, että se pysyy koossa.  Vaikka perheenjäsenet eivät itse kaivaisikaan kuvaannollisesti verta nenistään, antavat elämän tielle ripottelemat tapahtumat nekkuun tavalla tai toisella joka tapauksessa.  Tästä syystä on tilanteita, joissa kuka hyvänsä perheenjäsen voi joutua joustamaan roolistaan ja/tai hoitamaan myös ylimääräistä roolia parhaansa mukaan, ja toisaalta taas tilanteita, joissa kunkin kyvyt täyttää oma roolinsa mitataan.  Ne voivat synnyttää kriisejä, etenkin, jos jonkun toiminta on jättänyt toivomisen varaa, mutta jos perheen perustaneista kumpi hyvänsä töppää, löytää siihen totuudenmukaisesti johtaneita syitä molemmista vanhemmista, ja tällöin on myös molemmilla väkevä syy tarkistaa toimintatapojaan.  On houkuttelevaa tyytyä osoittelemaan sormella toisen vikoja sokeana sille, mitä kyseisellä hetkellä parisuhteelleen tekee.

Kyky perustaa ja ylläpitää ehjä perhe on erinomainen osoitus kykenemisestä pitkään aikaorientaatioon, siihen, että kykenee pitkiä aikoja pitämään katseen korkeammassa hyvässä ja kieltäytyä tarvittaessa hetken huveista.  Se on myös tietynlaisen tervejärkisyyden tae, vaikka sitä voikin arvioida totuudenmukaisesti vasta parin sukupolven päästä.  Se on myös usein tie sellaisen onnellisuuden tasolle, jota ei muilla keinoin voi edes kuvitella saavuttavansa.

*Vastaavasti ehkä yleisin kompastuskivi miehillä tänä päivänä on kuvitella sopuun pyrkimisen ja sopeutuvaisuuden olevan hyve miehessä, koska he toivoisivat sitä naiseltaan, ja päätyvät tohvelisankareiksi, joiden yli kävelee paitsi nainen myös kuka hyvänsä muu.

Sanonta totuuden vastakohtana

On hassua, että tänäkin päivänä voi kuulla suurin piirtein seuraavanlaisen sanonnan: "sullahan menee hyvin, jos toi on sun suurin ongelmas".  Sillä viitataan siihen, että jos joku pikkuasia voi ihmistä liikuttaa, niin isompia ongelmia tällä ei sitten lienekään.  Sen takia en pidä kyseisestä viittauksesta, että nimenomaan ihmisen, jolla on jo valmiiksi ongelmia niin paljon kuin tämä mitenkään kykenee sietämään, saa romahtamaan tavalla tai toisella pudottamalla hänen niskaansa vielä yhden - oli se miten pieni hyvänsä.  Se tuntuu kohtuuttomalta, ylimääräiseltä ja niin epäreilulta, että siksi ongelmiensa alle nujertuva hyökkää epätoivon vimmalla sitä vastaan.

Sen sijaan ihminen, jolla on kaikki hyvin, ei noteeraa pieniä ongelmia välttämättä lainkaan tai sitten kuittaa ne olankohautuksella.  Jotenkin sitä kuvittelisi, että pitkään säilyneissä sanonnoissa olisi jonkin verran totuutta pitimikseen, mutta nähtävästi näin ei aina ole asia.

Kuinka rakentaa sivilisaatio: metafyysinen prologi

Pidempiaikaisille lukijoilleni ja muille tosiasioita silmiin katsoneille änkyröille lienee ilmeistä, että länsimaat ovat syöksykierteessä, josta ei hallinnollisin keinoin selvitä.  Täten, sen sijaan, että yrittäisin tarjota keinoja äyskäröidä vettä puolikkaasta Titanicia, keskityn vastaamaan kysymykseen, joka jää käteen yhteiskunnallisen totaalisen romahduksen jälkeen, ja kysymys on: kuinka rakentaa sivilisaatio? Aion lähestyä aihetta muutamin metafyysisin premissein varustettuna, koettaen parhaani mukaan esitellä ja perustella ne tässä, jotta voin myöhemmin keskittyä rakentamaan niiden perustalle.  Aihe ei ole ihan helppo, etenkään ihmiselle, jolla ei viisautta ole kertynyt liiaksi asti, mutta uskon, että jo yrityksestä vastata kysymykseen voi olla hyötyä sekä itselleni että muille.

Ensimmäinen premissi on, että sivilisaatio lähtee yksilötasolta, alhaalta ylöspäin, ei päinvastoin.  Ylhäältä alas rakentuva systeemi on kuin kärjellään seisova pyramidi, ja kaatuu siihen yksinkertaiseen tosiasiaan, että ihmiset eivät kykene ottamaan kaikkea huomioon.  Totalitaarinen yhteiskunta kaatuu väistämättä tukahduttamalla kansalaistensa keinot pitää yhteiskunta pystyssä ja kehittää niitä lisää.  Alhaalta ylös rakentuvan sivilisaation premissi on myös pragmaattisesti järkevä, sillä kullakin on käytössä vain omat resurssinsa ja tarkoitus on rakentaa suunnitelma, jonka kuka hyvänsä voi ottaa ohjenuorakseen.

Toinen premissi on, että koska sivilisaatio on pitkä prosessi, tuntemattomien sukupolvien mittainen, on sen säilyminen sukupolvien kuoleman yli sille elintärkeää.  Täten sen on oltava evolutiivisesti kelpoinen, mikä edellyttää sopeutumiskykyä, innovaatiokykyä, kestävää demografista suuntautumista ja metafyysistä pohjaa, joka mahdollistaa edellämainitut ja edesauttaa näiden tavoitteiden pitämistä tähtäimessä.  Tämä on oikeastaan suunnitelman varsinainen tavoite, mutta tarkoitus on esittää lähtökohdat ja periaatteet, jotka mahdollistavat sen toteutumisen konkreettisesti.

Kolmas premissi on, että suunnitelma on muodoltaan moraalinen: sen tarkoitus on antaa lukijalleen oikein käyttäytymisen standardi, jota noudattamalla hän tulee kantaneeksi kortensa kekoon elinkelpoisen sivilisaation rakentamiseksi.  Kyseinen standardi tulee olemaan sellainen, johon välttämättä kaikki eivät kykene (ainakaan koko aikaa), mutta jota laiminlyömällä pedataan ongelmia sekä itselle että niille, jotka jäävät jatkamaan taistelua sivilisaation selviytymisen ja menestymisen puolesta.

Neljäs premissi on, että koska tavoite rakentaa ja ylläpitää sivilisaatiota kunkin omalta osalta on pysyvä tavoite, on suunnitelman esittämä moraalin oltava pysyvä.  Jos sen noudattaminen todellisessa tilanteessa tuottaa vaihtoehtojaan huonompia tuloksia, ovat siinä esitetyt määritelmät toivottavalle ja vältettävälle käytökselle vääriä ja se on siten hylättävä.  Kyseessä ei ole kirjoittajan väite erehtymättömyydestään, vaan huomion kiinnittäminen siihen, että ohjekirjaseksi suunnittelemani Kuinka rakentaa sivilisaatio on, ainakin teoriassa, falsifioitavissa.

Viides premissi on, että sivilisaation rakentaminen kysyy paljon siltä, joka sille tielle lähtee.  Se ei lupaa kenellekään onnea tai menestystä, koska molemmat ovat osin paitsi yksilöstä riippumattomia, myös merkityssisältönsä puolesta yksilön henkilökohtaisista näkemyksistä kiinni.  Harva jaksaa noudattaa mielettömältä tai epämiellyttävältä tuntuvaa ohjetta kovinkaan pitkään, mistä syystä on tärkeää pitää mielessään mitä sitä noudattamalla saavuttaa.  Ohje kuitenkin sekä opettaa että edellyttää pitkän aikaorientaation omaksumista, joten lyhyttä, hedonismiin taipuvaista orientaatiota pyhänä pitävien kannattanee suunnata huomionsa toisaalle.

Huomautan, että vaikka suunnitelma ei uskoakseni edellytä minkään uskonnon tunnustamista, totean, että sen esittämä kaava ei sinänsä eroa mitenkään uskonnollisesta moraalista (eikä ole niistä kaikkien kanssa myöskään ristiriidassa) - sen premissit voi kiistää yhtä lailla kuin minkä hyvänsä uskonnon tai maailmankatsomuksen premissit.  Tästä syystä sillä oletuksella, että en vedä esittämiini premisseihin vedoten ohjenuoria, jotka näyttäisivät olevan niiden kanssa ristiriidassa, pidän järkevämpänä kyseenalaistaa ohjenuoria kuin niiden pohjana olevia premissejä.