Pages

Uskovaisen ajatuksia kehosta

Bruce Charlton, harras kristitty, kirjoitti taannoin näkemyksiään intensiivistä painojen heiluttelua koskien, sanoen, että sitä harjoittavan on vaikea olla tai tulla kristityksi.  Vox Day, toinen harras kristitty, puolestaan tulkitsi tämän tarkoittavan kaiken voimailun olevan syntistä ja esitti oman näkemyksensä asiaan.  Koska itse harrastan jossain määrin voimailua - se tosin, miten intensiivistä voimailuni on, on kyseenalaista - ajattelin purkaa vähän ajatuksia asiaa koskien.

Päädyin salille vääristä syistä, eli siitä, etten pitänyt peilikuvastani näkyvästä rimpulasta, jolta puuttuivat sonnin lihat.  Lähdin salille hankkimaan itsetuntoa pukemalla itseäni lihaksiin saadakseni itseluottamusta ja kunnioitusta, joita koin jääneeni vaille.  Virhe oli siinä, että halusin olla vahvemman näköinen ja ihmisten silmissä vaikuttavamman oloinen varsin narsistisista syistä.  Motiivini oli egoni kohotus.

Kuitenkin vähän aikaa treenattuani huomasin, missä määrin se oli vaikuttanut itsekuriini, joka oli siihen asti ollut vähintäänkin kyseenalainen.  Olin ollut laiska ja saamaton, mennyt lähestulkoon aina siitä, missä aita on matalin ja antanut vain minimimäärän efforttia minkään tavoitteen eteen.  Rauta ei antanut armoa: jos perseilin ryyppäämällä tai laiminlyömällä joko levon tai säännöllisen ja terveellisen ruokavalion, se kostautui salilla hyvin nopeasti.  Opettelemalla hallitsemaan lihaksiani opin siinä sivussa yhä enemmän hallitsemaan itseäni.

Pikkuhiljaa treenaaminen egonsa hivelemiseksi muuttui pyrkimykseksi ylittää itsensä yhä uudelleen, ja se heijastui myös muihin elämän osa-alueisiin.  Jos kohta intensiivisemmästä treenauksesta tuli vähän vähemmän resurssejani vaativa harrastus, jäi se silti kiinteäksi osaksi elämääni, kuten jäi myös sen vaikutus muun muassa ruokavaliooni.

Olen huomannut senkin, että nykyään, kun treenailen laiskuuttani pyrähdyksittäin, joskus kovaa ja suurimman osan aikaa vähän, olen kovan treenin kausina aikaansaavampi ja tarmokkaampi muutenkin kuin salilla.  En voi missään tapauksessa pitää sitä huonona vaikutteena elämässäni - päinvastoin: salille päätyminen, vaikka vääristä syistäkin, oli yksi elämäni parhaita ratkaisuja.

Nykymaailma kannustaa niin vahvasti mukavuudenhalun tyydyttämiseen, että punttisaliharrastuksen aloittaminen on kuin rokote modernia apatiaa vastaan.  Kätevänä sivutuotteena siitä, että jaksaa siirrellä raskaita esineitä paikasta toiseen on myös se, että silkka fyysinen olemukseni tuo tiettyä turvallisuutta niille, jotka ovat lähettyvilläni.  Toisin kuin reilut 20 kiloa kevyempänä, kehoni ulkomuoto ei kannusta öykkäreitä ottamaan minua tai seurassani olevia silmätikukseen.

Ehkä en ole sellainen intensiivitreenaaja, josta Charlton puhuu.  Missään vaiheessa en ole kokenut pienintäkään ristiriitaa voimailun ja kristinuskon välillä, sen sijaan sitä voi pitää tietyssä mielessä jopa hartauden muotona - kehonsa ja mielensä karkaisuna, jotta sillä olisi voimia tehdä oikein ja auttaa niitä jotka apua tarvitsevat.  Minä uskon siihen, että voima (sekä fyysinen että henkinen), jota ohjaa totuus, ilmenee rakkautena.

Kirkkotaidetta helvetistä

Siitä asti, kun nassikkana tuli joulujuhlassa Pihlajamäen kirkossa käytyä, olen vierastanut maamme vähänkään uudempien kirkkojen taidetta. Syy tälle on se, että normaalisti ristipainotteisen kirkkotaiteen sijaan kyseisessä kirkossa on keskeisessä asemassa valtava abstrakti puulaatta, jonka epämääräisistä pinnanmuodostuksista inhimillinen tarpeeni etsiä edes jotain esittävää löysi imbesillisti tuijottavan paholaisen. Muistelen teokselle olleen jonkin selityksenkin, mutta assosiaatio toista ellei kolmatta metriä korkeaan pirun naamatauluun jäi sitä paremmin mieleen.

Parhaimmillaankin mitäänsanomattomia kirkkorakennuksia on Suomessa rakenneltu viimeisten vuosikymmenien aikana useampiakin, mutta Kampin kentän kappelilla holtittoman rumuuden evoluutio otti jälleen uuden harppauksen. Kappeli ei edes etäisesti muistuta paikkaa, vaan herättää korkeintaan assosiaation toistakymmenmetrisestä wc-pöntöstä, joka on sekä muotoilunsa että ikkunattomuutensa takia erinomaisen epäinhimillisen näköinen.

Koettaessaan pysyä ajan hermoilla ja taiteita tukevana instituutiona kirkko on onnistunut luomaan itselleen imagon, joka työntää aktiivisesti luotaan jokaisen, joka tuntee vetoa kauneutta, hyvyyttä ja totuutta kohtaan. Koska sen tukema taide on rumaa ja luotaantyöntävää, se tukee mahdollisesti ymmärtämättäänkin käsitystä itsestään rappion pesänä, joka ei houkuttele sen kummemmin uskovaisia kuin niitä edistysmielisiäkään, joiden kosiskeluksi  kaunis kirkkotaide on uhrattu.

Saatana, antikristityn tabu

Olen tehnyt merkillisen huomion ihmisistä, jotka kritisoivat kristinuskoa aktiivisesti. He ovat valmiita puhumaan Jumalasta, mutta vain harvoin Jeesuksesta, jossa he näkevät vähemmän kritisoitavaa. Yksi kristinuskon kannalta erittäin keskeinen hahmo, joka jää heiltä poikkeuksetta kokonaan huomiotta, vaikka tämän olemassaolosta erikseen muistuttaisi, on Saatana.

On sinänsä ymmärrettävää, että ihminen, joka syystä tai toisesta hylkää kristinuskon, haluaa nähdä siinä jotain moraalisesti arveluttavaa. Koska kristillisestä moraalista sinänsä sellaista löytyy harvinaisen vähän, siirtyy hyökkäyksen fokus nopeasti kohti Isä Jumalaa. Tätä hän syyttää maailmassa tapahtuvasta epäoikeudenmukaisuudesta ja pahuudesta, koska voisi sen kaikkivoipana estää, syyttääpä tästä Jumalaa itseäänkin, esimerkiksi väittämällä tämän tuomitsevan viattomia kuolemaan milloin Vanhan testamentin puolella, milloin tosielämän tilanteessa, jossa hyväksi katsottu kokee tuskallisen kuoleman pahojen tahojen käsissä, eikä jälkimmäisiä näy pysäyttävän mikään.

Epäoikeudenmukaisuus on tällaisen hyökkääjän mukaan Jumalan vika, koska hän ei estä sitä tapahtumasta - jotkut katsovat tämän jopa aktiivisesti tahtovan sitä. Kuitenkin kristinuskon mukaan Jumala on hyvä eikä tee pahaa. Miksi hän sitten sallii moisen tapahtuvan?

Siksi, että maailma on Saatanan valtakunta eikä Jumalan tahto toteudu täällä usein. Langennut maailma vihaa hyvyyttä ja taistelee sitä vastaan kaikin mahdollisin keinoin - mukaanlukien syyttäen Jumalaa pahuuden olemassaolosta. En tiedä tuliko maailmasta Saatanan valtapiiri sen myötä kun Aatami ja Eeva lankesivat ja valitsivat hänen opastuksensa Jumalan sijaan, mutta pidän sitä uskottavana vaihtoehtona. Se, miksi Jumala ei vie paholaiselta valtaansa, on kysymys, jota käsittelen toisella kertaa pitääkseni tekstin koherenttina ja lukukelpoisen mittaisena.

Joku joskus sanoi, että Saatanan nerokkain juoni oli uskotella, ettei häntä ole olemassa. Kristinuskoa kritisoiville näin asia onkin - he eivät ajattele Saatanan liittyvän kristinuskoon tai maailman epäoikeudenmukaisuuteen millään tavoin, vaan pitävät hänet kokonaan teologisen ymmärryksensä ulkopuolella eivätkä reagoi mitenkään, jos paholaisen olemassaolosta heitä muistuttaa. Ehkä he ajattelevat paholaisen olevan nollatekijä, pelkästään tahdoton Jumalan tahdon orja, kuten kaikki muukin maailmassa. Tällainen teologia istuu kuitenkin islamiin paljon paremmin kuin kristinuskoon, johon sitä on järkevästi ajatellen mahdotonta liittää.

Muistan lukeneeni myös lausahduksen, jonka mukaan ne, jotka hyvät uutiset hylkäävät, pelaavat automaattisesti paholaisen pussiin ja identifioivat tämän tietyssä mielessä puolulaisekseen. En tiedä missä määrin se pitää paikkansa, mutta se omalta osaltaan selittäisi sen, minkä takia antikristitty ei koskaan sano herransa nimeä tai noteeraa tämän olemassaoloa.

Kirjoituksestani voi saada sen kuvan, että pidän sekä uskon hylänneitä ateisteja että antikristittyjä saatananpalvojina, mutta se ei ole pyrkimykseni. Pääsääntöisesti ateisti sen enempää kuin antikristittykään ei noteeraa Saatanaa millään tavoin eikä usko tämän olemassaoloon puhumattakaan tämän tarkoituksellisesta palvelemisesta.  Minun on kuitenkin vaikea kuvitella, että jos Saatana on todellinen, sen suurempaa palvelusta kuin vastustaa kristinuskoa ja jättää sen teologiasta tämän osa kokonaan huomiotta on sille vaikea kuvitella. Se on suora tie misoteismiin ja apostaasiin.

Tunnemyrskyn tragedia

Tulin äskettäin lukeneeksi onnettomasta naisesta, joka valitteli ahdistuneena epävakaan suhteensa asteittaista pahenemista. Vuoristoratasuhde on vähän niinkuin nopeasti koukuttava huume: se tarjoaa jatkuvalla syötöllä valtavia kemiallisia ärsykkeitä, joista osa on positiivisia ja osa negatiivisia. Sellaisessa ei edes tarvitse olla pitkään jäädäkseen pysyvästi siihen käsitykseen, että suhteen kuuluukin olla sellaista kaaosta.

Oletettavasti aikanaan erotessaan itselleen sopimattomasta kaverista syyllistää vuoristoradan kokenut seuraavaa vähintäänkin mielessään siitä, ettei uusi saa häntä tuntemaan yhtä voimakkaasti kuin aikaisempi.  Tällöin tilannetta voi parantaa sen tiedon omaksuminen, että ainoa syy sille miksi tunne tuntui niin voimakkaalta oli kontrasti kyseisen suhteen aikana.

Numeroilla sama: nykyisen suhteen aikana fiilikset heittelevät -10 ja 10 välillä. Eroa on 20 yksikköä. Seuraavassa suhteessa fiilikset heittelisivät vaikkapa 0 ja 10 välillä. Eroa on enää 10 yksikköä, eikä samasta huipun tasosta huolimatta samaa tajunnanräjäyttävää kemiallista myrskyä 20 yksikön noususta enää voi tapahtua - tämä vain siksi, että ei tehdä samanlaisia pohjakosketuksia.

Edellämainittuihin valtaviin nousuihin murheen alhosta huuman huipulle vuoristoratasuhteilija jää koukkuun.  On erittäin vaikea löytää vuoristoratasuhteeseen päätynyttä ihmistä, joka ei kokisi suurin piirtein jatkuvasti, että nyt mennään koko ajan pahempaan ja pahempaan, mutta sitten selittelee itselleen molemmat onnettomaksi tekevässä tilanteessa pysyttelemisen sillä, että ne hyvät ajat ovat sitten niiiin hyviä.  Todellisuudessa se hyvä juttu, mistä pidetään kiinni kuin hukuttautuva ankkurista, on nimenomaan se nousu, ei hyvä aika.

Ylläoleva asia on kuitenkin vaikea sisäistää, ja moni vuoristoratasuhteeseen kerran päätynyt pysyy sellaisessa joko saman tai toisen kumppanin kanssa, hautaan asti, johon sitten päädytäänkin aivan liian usein ennen aikojaan.

Linkkejä, pitkästä aikaa

Paha kani: Länsimaiden rappio
Ruukinmatruuna: Ruotsin suurin raiskaus, Työvoimapula, eli näin meitä petetään, osa X
Valkea: Alankomaiden tuho, Nicolás Gómez Dávilan traditionalistisia aforismeja
Yrjöperskeles: Roudat ja porsaat

Bruce Charlton: Voting is an instrument of the Devil
Cambria Will Not Yield: The Babylonian Captivity of the European People
Fred Reed: White Girl Bleed a Lot
Gavin McInnes: This Country Is Going to Jail
The Social Pathologist: As if on cue.
Vox Day: The half-life of the secular utopia

Henry Laasanen, rappion profeetta

Henry Laasanen, maamme tunnetuin miesasiakirjoittelija, ampuu kirjoituksessaan Sota miehiä vastaan täysilaidallisen yhteiskunnan konservatiivista korjausehdotusta vastaan.  Korvaavaksi ja ainoaksi toimivaksi lääkkeeksi hän ehdottaa sitä, että miehet lakkaavat tekemästä oikeastaan mitään muuta kuin vetämään käteen pornon edessä ja olemaan passiivisia.  Kyseiseen "lääkkeeseen" yhteiskuntamme muutenkin painostaa, joten laasaslainen hanskojen tiskiin lyöminen on varmasti houkuttelevaa.  Näkemyksessä on kuitenkin pahoja ongelmia.

Ensimmäinen on se, että näkökannassa kaikkea katsotaan sen linssin läpi, että saako omiksi katsottu taho haluamaansa.  Laasasella tämä on miehet, jotka eivät saa haluamaansa, ja tästä tyytymättömyydestä seuraava kauna värittää hänen kirjoitustaan pahasti.  Hän ei tule ajatelleeksi sitä, etteivät naisetkaan saa.  Se, että tänä päivänä kunnon miestä on julmetun vaikea löytää, ei ole mikään läppä: se on suora seuraus passivoivasta ja hedonistisesta yhteiskunnasta.  Se, että kyseisenlainen yhteiskunta on pilannut naiset, on totta.  Mutta se on yhtä lailla totta, että se on pilannut miehet.

Toiseksi hanskojen tiskiin lyöminen ei muuta miesten suuren enemmistön käyttäytymistä millään tavoin.  Itsensä viihdyttäminen on yhteiskunnassamme halpaa, helppoa ja antisosiaalista.  Mitä enemmän ihminen kuluttaa resurssejaan silkkaan nautiskeluun, sitä vähemmän hän on valmis saati halukas käyttämään aikaansa mihinkään muuhun.  Tämä muu sisältää parisuhteesta huolen pitämisen: miksi opetella antamaan efforttia parisuhteen eteen, kun yhteiskunta opettaa, että kaikki, mitä suhteella on tarjottavana, on seksi?  Panoksen antaminen on työlästä, tatin vatkaaminen taas nopeasti palkitsevaa.

Lyhyesti siis yhteiskuntamme ongelma myös interseksuaalisessa kanssakäymisessä on se, että kaikki yhteiskunnan mekanismit kannustavat maksimoimaan henkilökohtaisen mielihyvän yhteisen hyödyn kustannuksella.  Sekä miehistä että naisista tulee tällaisessa yhteiskunnassa sellaisia, jotka odottavat etuoikeuksia - he kuvittelevat kaiken hyvän kuuluvan heille sormia napsauttamalla.  Se tekee heistä itsekkäitä, laiskoja ja ennen kaikkea kaunaisia sitä tahoa kohtaan, joka alittaa hänelle asetetut, pääsääntöisesti täysin älyttömät, vaatimukset.

Kolmanneksi Laasanen mainitsee, että yhteiskunta on kovaa kyytiä matkalla konkurssia kohti.  Tämä on totta.  Siitä huolimatta hän on sitä mieltä, että miesten kannattaa kuluttaa resurssinsa nautintoihin sen sijaan, että hankkisivat esimerkiksi osaamista ja tarmokkuutta pärjätä maailmassa sen jälkeen kun löyhän talouspolitiikan tuotokset viimein osuvat tuulettimeen.  Silloin, kun aletaan rakentaa uutta yhteiskuntaa, omaan napaan vuosikausia tuijottanut runkkari ei todennäköisesti löydä itsestään resursseja saati halua kuin paluuseen siihen mitä oli siihenkin asti tehnyt.  Siinä olemassaolon taistelussa heikko sielu antaa periksi, eikä sielu, joka ei koskaan ole vaatinut itseltään mitään, yleensä järin vahva ole.

Neljänneksi ongelma siinä, että miehet ja naiset hylkäävät toisensa, on yhteiskunnan kuolema.  Yhteiskunta tarvitsee lapsia jatkuakseen, eikä sivistynyttä yhteiskuntaa saati kulttuuria kykene tuottamaan hedonistiksi itsensä degeneroinut lapanen, vaikka onnistuisikin tuottamaan lapsen. Yhteiskunta ei käytännössä vielä hyötyisi lapsesta mitenkään, koska mitään tarjottavaa sen siittäneellä taholla ei kasvatuksellisessa mielessä olisi.  Kulutusyhteiskunnan mullekaikkiheti -oravanpyörän kasvatti ei osaa antaa esimerkkiä muusta toiminnasta kuin siitä, millä on saanut itsestään itsekkään, laiskan ja kaunaisen.  Elämän sillä saa hyvällä tuurilla jatkumaan, mutta sivilisaatio kysyy enemmän.

Kohta numero viisi on pelimiesoppien kannattaminen, eli haluttavuuden riman ylittäminen niin alhaalta kuin mahdollista.  Pelimieskeinot tarkoittavat niiden ominaisuuksien matkimista, joita naiset pitävät haluttavina.  Ongelmana tässä on se, että valheella on lyhyet jäljet, eikä hetken selkärankaista esittänyt surkea lapanen pysty piilottelemaan totuudelta ikäänsä.  Kestävämpi vaihtoehto on hankkia niitä ominaisuuksia, joita naiset pitävät haluttavana muutenkin kuin lyhyellä aikavälillä.  Se toki kysyy henkistä kanttia, mitä on vaikea opetella keskittymällä itsensä viihdyttämiseen.

Kuudes huomio on se, että myös vaihtoehto, jota Laasanen ei kirjoituksessaan käsittele, on olemassa.  Se on kristillinen elämäntapa.  Tämä mahdollistaa irrottautumisen kysymyksestä "mitä minä haluan?", joka on loputon tyytymättömyyden ja epäonnen lähde, ja keskittämään efforttinsa siihen, mikä on oikein.  On tietysti totta, että nykyään moni, uskoakseni myös Laasanen, kuvittelee, että kristillisen katsannon lopputulos on "nykyisen kaltainen konservatismin ja feminismin koalitio, jossa uusherrasmiesmäiset miehet palvelevat feministien oikkuja", mutta jokainen kristitty tietää näkemyksen vääräksi.  Sen lopputuloksena ovat perinteiset sukupuoliroolit, jossa miehen suurin hyve on olla hyvä isä ja naisen suurin hyve on olla hyvä äiti.  Kumpikaan näistä ei tarkoita hanskojen lyömistä tiskiin saati yhteisen pelin sabotoimista siksi, että kaikki ei ole oman tahdon mukaista.

Kristillinen, rakkauteen tähtäävä elämäntapa, ei luultavimmin pelasta yhteiskuntaamme taloudelliselta katastrofilta saati sen aiheuttamalta romahdukselta.  Se kuitenkin tekee harjoittajistaan riittävän voimakkaita ja viisaita rakentamaan omilla voimillaan paremman kelvottomaksi osoittautuneen tilalle.  Miehet, sen kummemmin kuin naisetkaan, eivät pelastu upottamalla itsensä laasaslaisittain paheisiin, vaan ryhtymällä hyveellisiksi.  Se ehkä kysyy paljon, mutta antaa enemmän.

Kun maailma on valmis

Olen kirjoitellut valtavan määrän tekstiä länsimaiden rappiosta ja itsetuhoisuudesta. Moni on nähnyt - aiheestakin - paralleeleja Rooman kuolinkouristuksiin. En kuitenkaan ole varma siitä, missä määrin olen suoraan puhunut siitä, jota kutsun nyt valmiin maailman oireyhtymäksi.  Kyseessä on yhteiskuntaan sisäänrakennettu itsetuhomekanismi, jota ajattelin hivenen käsitellä.

Valmiin maailman oireyhtymä on sairaus, johon yhteiskunta sairastuu sillä hetkellä kun se katsoo saavuttaneensa tavoitteensa. En ole varma siitä oliko länsimailla tavoitteena lopettaa keskenään sotiminen vai olla maailman johtava sivilisaatio.  Kummassakin tapauksessa tavoitteen saavuttaminen alkoi välittömästi tuhota sitä kehitystä, joka tavoitteen saavuttamisen mahdollisti. Ilmiö on todettavissa käytännössä missä tahansa historiallisesti merkittävässä sivilisaatiossa.

Mitä kyseinen sairaus sitten käytännössä tarkoittaa? Sitä, että kun maailma on saatu valmiiksi, voidaan jäädä nauttimaan sen hedelmistä. Sivilisaation hedelmistä nautiskelu valitettavasti tarkoittaa sen kurinalaisuuden, ahkeruuden, kohtuullsuuden ja hyveellisyyden hylkäämistä, jotka ovat mahdollistaneet maailman valmistumisen. Toisaalta taas emme halua luopua saavutetuista eduista, mistä syystä motiivia kieltäytyä nautinnoista hyväntekemisen hyväksi on aina vaikeampi löytää - edut kun houkuttelevat, velvollisuudet painavat.

Minä uskon valmiin maailman oireyhtymän olevan nimenomaan maallistuneen yhteiskunnan sairaus. Niin kauan kuin länsimaat olivat selvästi kristittyjä, heidän maailmansa ei ollut valmis, mikä antoi jatkuvan motiivin tehdä enemmän työtä sen eteen, että maailma olisi parempi siitä lähtemisen hetkellä kuin sinne tultaessa. On kyseenalaista, voiko kristillinen maailma koskaan "valmistua", sillä uskontoon on sisäänrakennettuna käsitys sekä inhimillisestä epätäydellisyydestä että taipumuksesta turmelukseen.

Maallistuneella yhteiskunnalla ei ole motiivia tehdä mitään, mistä se ei pidä. Tämä tarkoittaa vaikeiden ratkaisujen lykkäämistä aina koskaan saapumattomaan huomiseen ja menemistä siitä mistä aita on matalin ja mikä tuottaa eniten hupia juuri sillä hetkellä. Toisin sanoen tuottava yhteiskunta muuttuu kuluttavaksi yhteiskunnaksi. Ei liene epäselvää, että kulutus- ja nautintoyhteiskunnan oravanpyörään hyppää varmimmin se, jolla on vähiten motiiveja olla tekemättä niin. Uskonto on väkevä, joskaan ei idioottivarma, este tälle.

Oireyhtymä ei ole myöskään vain yhteiskunnan tasolla vaikuttava ilmiö, vaan ilmenee jo tavallisen perheen tasolla kuviossa, jossa vanhemmat tekevät aivan kaiken lapsensa eteen ymmärtämättä, etteivät he opeta lapselle sillä oikein elämistä, vaan sen, että hänen funktionsa on olla muiden passattavana.

Valmiin maan oireyhtymästä kärsivät tahot suuntaavat resurssinsa pääsääntöisesti viihteen kuluttamiseen, ja silloin, kun luovalle päälle sattuvat, sen tuottamiseen. Tälllöinkin se saa usein perverssejä muotoja, sillä uutuudella on viehätysvoimansa kun taas konventinaalisilla tavoilla arvostuksen saaminen kysyy valtavasti enemmän työtä. Jopa niin kutsutut nykajan mestariteokset ovat jollain tapaa nyrjähtäneitä, vaikka niistä jokin kauneuden, totuuden tai hyväntahtoisuuden hyveistä löytyisikin, se vain alleviivaa puuttuvia. Heidän huumeensa on virulentimpi kuin päihteiden väärinkäyttäjien, sillä jälkimmäisten sortumisen näkevät kaikki, kun taas viihdetaiteilija nostetaan usein arvoon arvaamattomaan ja tarjotaan tälle kaikki se menestys, jolla statusta kulutusyhteiskunnassa saa.

Yhteiskuntamme kuluttaa saavutuksensa ja itsensä hengiltä. Siihen lääke olisivat katumus ja kääntymys saavutetusta ideaalista jopa pyrkimykseen inhimillisesti mahdotonta sellaista kohti, mutta niissä taitaa olla turhan vähän sokereita välitöntä aistinautintoa etsivälle eivätkä ne etuoikeutetun egoakaan juuri hivele.

Valtio on Oikeassa.

Taannoisessa keskustelussa tulin kohdanneeksi varsin häkellyttävän ilmiön: yhä harvemmalla on enää minkäänlaista moraalista kompassia. Keskustelukumppanini eivät kyenneet edes hahmottamaan, että käsite ryöstö voi olla olemassa missään muussa kuin juridisessa merkityksessä. Heille sanan merkitys määriytyi yksistään lakikirjan sisällön mukaan ja teon oikeus ja vääryys sen mukaan, onko kyseessä lain mukaan rikos. Oli melkoisen vaikea olla ajattelematta, että tässä on homo sovieticus täydellisimmillään: totaalinen välinpitämättömyys oikeasta ja väärästä yhdessä sokean valtiouskovaisuuden kanssa.

Nämä samat ihmiset ihmettelevät toisaalla sitä, minkä takia ateismin myötä leviävä metafyysinen nihilismi voisi olla huono juttu. He eivät yksinkertaisesti kykene tajuamaan legalistis-nihilistisen moraalikäsityksensä ja Gulagin välistä yhteyttä. Heille teot, jotka varsinaisen oikeustajun omaava ihminen tunnistaa vääryyksiksi, ovat täysin okei, kun Valtion Edustaja niin sanoo, eikä niitä saa sitten enää vääryyksiksi kutsua kun yhteiskunnan säännöt on Yhdessä Sovittu.

Tämä ajatus siitä, että valtion lait olisi jotenkin "yhdessä sovittuja", on myös varsin persoonallinen, jos otetaan huomioon, että lainsäätäjä ei vastaa lakiehdotuksistaan kuin eduskunnalle eikä lain läpi ajamista kysytä kansalta prosessin missään vaiheessa. Nämä samat ihmiset  uskovat elävänsä demokratiassa - ilmeisesti sillä perusteella, että saavat parin vuoden välein kertoa, kenen ehdolle asettuneen haluaa päättävän asioistaan tältä kysymättä.

Sanoisin muuten, että sivilisaatiomme on jo syvällä barbarian synkässä yössä, mutta muistelisin barbaareillakin olleen yleensä edes jokin käsitys oikeasta ja väärästä.