Pages

Aukkojen tiede

Yksi taistelevien ateistien lempilapsista on niin kutsuttu aukkojen jumalan käsite.  Se tarkoittaa jumaluuskäsitettä, jolla ei ole sen kummempaa funktiota, kuin olla selityksenä asioille, joista varsinaista tietoa ei ole saatavilla.  Ja mitä enemmän tietoa saadaan, sen pienemmäksi aukkojen jumala kutistuu, ja kun tiedetään kaikki, ei sille jää enää tilaa.  Tämä osoittaisi ateismin todeksi.  Kyseessä on uskonnollinen projektio, joka paljastaa käyttäjästään enemmän kuin tämä tohtisi myöntää.  Tutkailen käsitettä suhteessa kristinuskoon, jota vastaan aukkojen jumala useimmin pelataan.

Ensin on huomautettava, että kristinusko on ollut historiallisesti katsoen tiedettä tukeva ja eteenpäin ajava, ei suitsiva, voima, ja ettei se ole millään tavoin ristiriidassa tieteen kanssa.  Silloinkin, kun se on tarjonnut eri tietoa kuin aikansa tieteellinen konsensus, sen antama tieto on tavannut olla luotettavampaa kuin viimeksimainittu.  Koska ristiriitaa tieteen ja kristinuskon välillä on tuskin missään, on omituista olettaa, että kumpikaan millään muotoa murentaisi toisen perustaa.

Toinen asia, minkä aukkojen jumalaan vetoaminen paljastaa, on tietämättömyys siitä, mitkä tieteen rajat ylipäätään ovat.  Tiede ei kerro metafysiikasta, moraalista tai kuolemanjälkeisistä asioista yhtään mitään - eikä se edes voi kertoa.  Nämä asiat, aivan vastaavalla tavalla kuin filosofiakin, ovat sen keinojen ulkopuolella.  Aukkojen jumalaan vetoaminen edellyttää varsin vahvaa - suorastaan fanaattista - uskoa, jossa tieteen niminen jumala nähdään kaikkivoipana entiteettinä, joka ei suvaitse muita jumalia.

Aukkojen tiede on aukkojen jumalan peilikuva - sen uskotaan olevan selitys kaikelle, mitä ei vielä tiedetä.  Ja samaan tapaan kuin aukkojen jumalan kuvitellaan tekevän, se todella estää seuraajiaan etsimästä kysymyksiin, joihin tiede ei vastaa, vastauksia.  Tahot, jotka syyttävät jumaluskoisia yrityksestä estää keskustelu, yrittävät estää kaiken spekuloinnin asettumalla jyrkästi jokaista tahoa vastaan, joka edes yrittää vastata metafyysisiin kysymyksiin.  Aukkojen jumala on käsitteenä paraatiesimerkki psykologisesta projektiosta, jossa omat virheet nähdään muissa.

Demoneista

Demonit, pahat henget, langenneet enkelit, paholaiset - niillä on monta nimeä, ja harvalla niistä on mukava kaiku.  Mielessäni on taannoin pyörinyt kovastikin demonien nimellä tunnettu ilmiö, ja tekisi mieleni sekä pohtia hiven sitä, mitä ne ylipäätään ovat ja millä tavoin ne vaikuttavat.  Materialistiset maailmankatsomukset eivät kyseisten olentojen olemassaoloa edes tunnusta, ja moni suhtautuu niihin samalla skeptisyydellä kuin kaapissa asuviin mörköihin tai metsien yksisarvisiin.  Itse uskon niiden olevan sekä todellisia että monimuotoisia, ja koetan nostaa kynttilääni vakan alta sen verran, että kerron, miksi näin on.

Ehkäpä kuitenkin pahuuden personifikaatioista puhumisen edellytys on selittää, mitä sanalla pahuus ylipäätään tarkoittaa.  Oma ymmärrykseni sanalle on elämää kuluttava ja tuhoava toiminta, ja hyvä varsin selkeästi tämän vastakohta.  Jälkimmäiseen hyvä nyrkkisääntö on Jeesuksen tutuksi tekemä Kultainen sääntö, ensimmäiseen puolestaan versio, jonka sisällön voi typistää lauseeksi "rakasta itseäsi yli kaiken".

Olen joskus miettinyt demonien olevan ikään kuin vertauskuva hallitsemattomille biologisille vieteille, jotka päästetään valloilleen, vievät ihmisen tekemiset yli ja turmelevat sekä hänet että ympäristön, jossa hän vaikuttaa.  Olen pitkälti samaa mieltä edelleen, joskin sillä erotuksella, etten usko kyseessä olevan vertauskuva saati vietit, vaan aktiivinen paha tahto, joka pyrkii vetelemään naruistamme muun muassa vaan ei yksistään viettiemme kautta.

Helpoimmin äkättävät paholaiset ovat niitä, jotka kaikki voivat nähdä.  Kun viina tai viisari vie miestä, tai kun nainen etsii loputtomiin korkeimman mahdollisen statuksen miestä tai pirttihirmuilee siippansa elämästä helvetin, ovat kaikki selvillä siitä missä mennään, kuten myös siitä, että suunta ei ole suotava.  Nimenomaan siitä syystä, että nämä ilmiöt tunnistetaan välittömästi, ovat nämä pahuuden ilmentymät helppoja vähintäänkin tunnistaa jos ei voittaa.  Nämä tunnetaan pitkälti niin kutsuttuina yksilöiden paheina, jotka aiheuttavat joka päivä mittavia tragedioita erityisesti niin kutsutun alaluokan keskuudessa.  On joistain ehkä makuasia, kutsuuko ihmisen orjuuttanutta pahetta demoniksi vai pelkäksi heikkoudeksi - yhtä kaikki monet näistä kokevat, että heidän elämäänsä hallitsee kyseisen paheen perkele pikemmin kuin he itse.

Pahuudelle ei nimittäin tarvitse kuin antaa tilaisuus - se ottaa kyllä omansa.  Se ei siltikään voi viedä mitään, mitä sille ei anneta, eikä kukaan lähde tekemään pahaa tehdäkseen pahaa.  Pahimmillaankin kyse on itselle koetusta lyhyen tähtäimen hyvästä välittämättä sen seurauksista muille ja ehkä myös itselle pidemmän ajanjakson kuluessa.  Jokin meissä tai maailmassa vetää meitä kohti pahuutta, houkutellen ja luvaten niin kutsuttuja ilmaisia lounaita muodossa jos toisessakin.  Tämän ilmiön jokainen voi todeta omassa elämässään.

Mitä paremmalta jokin vääryys onnistuu näyttämään, sitä vaikeampaa sitä on vastustaa.  Tässä on tärkeä opetus, sillä suurimmat vääryydet, ne, jotka saavat eniten tuhoa, onnistuvat pukeutumaan hyveen kaapuun ja saada aikaan pahaa silloinkin, kun ihmiset uskovat vilpittömästi olevansa oikealla asialla.  Demonien suosikkikeino tässä on ottaa esille oikeuksien käsite aina, kun on kyse siitä, mikä on oikein tai väärin.  Kun oikea toiminta saadaan näyttämään toisten ihmisten pyrkimykseltä käyttää valtaa ihmisen itsemääräämisoikeuden ja tahdon yli, sokeutuu hän, joka kokee oikeuksiaan loukatun, sille, mistä todellisuudessa on kyse.  Kyse on petoksesta - kaikki pahuus syntyy valheesta.

Vaarallisimpia ja vaikutusvaltaisimpia paholaisia ovat ne, jotka ottavat vaikkapa yksittäisen hyvän asian, esimerkiksi tarkoituksellisen loukkaamisen välttämisen, ja käyttävät sitä sitten välineenä kaiken muun hyvän, muun muassa totuuden, tuhoamiseen.  Nostamalla yhden asian jalustalle he samalla polkevat lokaan kaiken sen, minkä jättävät nostamatta.

Pahuus on luonteeltaan orjuuttavaa.  Se pyrkii tuhoamaan vapautemme valita ja ottaa vastuu valinnoistamme.  Se pyrkii uskottelemaan, että väärä valinta on ainoa mahdollinen, luonnollinen tai tiesmitä, eikä siten edes kenenkään vika.  Jokainen tietää tämän olevan roskaa, mutta asian kohtaaminen on vaikeampaa kuin sen tietäminen.  Ja kun totuutta ei uskalla katsoa silmiin, sitä kohtaan alkaa tuntea kaunaa.  Yksi pahe ruokkii toista ja kohta ahmatti on myös ylpeä ja saamaton, vihaten kaikkia muita, jotka muistuttavat häntä olemassaolollaan siitä, miten asiat ovat.  Valintojen, jotka esimerkkihenkilöllä on rahkeita enää tehdä, määrä supistuu jatkuvasti, kunnes kyseessä on enää itseään tuhoava kuori vailla oman tahdon johtamaa sielua.  Pahuuden ei kuitenkaan tarvitse olla luonteeltaan hedonistista - ihmistä voi aivan yhtä hyvin hallita myös viha tai pelko.

Intellektuelleja piirejä houkutellaan lupauksella täydellisyydestä - mikä on abstraktina ajatuksena sinänsä helposti kuviteltavissa, mutta maan päällä alituisen muutoksen kourissa mahdoton toteuttaa.  Nämä ihmiset yrittävät tulla enkeleiksi ja pelastaa maailman - yleensä ihmisiltä itseltään näiden* oman edun nimissä - ja onnistuvat vain luomaan itsestään orjuuttavia, julmia tyranneja, jotka aiheuttavat enemmän tuhoa kuin ketkään muut.  C. S. Lewis osui naulan kantaan todetessaan, että ihminen, joka pyrkii tulemaan enkeliksi, onnistuu tekemään itsestään paholaisen.

Kirjoitukseni ei itse asiassa millään todista demonien olemassaoloa sellaiselle, joka ei moisten olemassaoloon usko.  Tosin kannattaa ehkä kysyä itseltään, josko paholaisten suurin saavutus voisikin olla usko siihen, ettei näitä ole olemassa.  Sota kun on aina niin paljon helpompaa voittaa, kun vastapuoli ei tajua olevansa sodassa.

*Merkillepantavaa on, että kun intellektuelli puhuu ihmisistä tai kansasta, hän tuskin koskaan lukee itseään kyseiseen joukkoon.