Pages

Uskovaisen ajatuksia kehosta

Bruce Charlton, harras kristitty, kirjoitti taannoin näkemyksiään intensiivistä painojen heiluttelua koskien, sanoen, että sitä harjoittavan on vaikea olla tai tulla kristityksi.  Vox Day, toinen harras kristitty, puolestaan tulkitsi tämän tarkoittavan kaiken voimailun olevan syntistä ja esitti oman näkemyksensä asiaan.  Koska itse harrastan jossain määrin voimailua - se tosin, miten intensiivistä voimailuni on, on kyseenalaista - ajattelin purkaa vähän ajatuksia asiaa koskien.

Päädyin salille vääristä syistä, eli siitä, etten pitänyt peilikuvastani näkyvästä rimpulasta, jolta puuttuivat sonnin lihat.  Lähdin salille hankkimaan itsetuntoa pukemalla itseäni lihaksiin saadakseni itseluottamusta ja kunnioitusta, joita koin jääneeni vaille.  Virhe oli siinä, että halusin olla vahvemman näköinen ja ihmisten silmissä vaikuttavamman oloinen varsin narsistisista syistä.  Motiivini oli egoni kohotus.

Kuitenkin vähän aikaa treenattuani huomasin, missä määrin se oli vaikuttanut itsekuriini, joka oli siihen asti ollut vähintäänkin kyseenalainen.  Olin ollut laiska ja saamaton, mennyt lähestulkoon aina siitä, missä aita on matalin ja antanut vain minimimäärän efforttia minkään tavoitteen eteen.  Rauta ei antanut armoa: jos perseilin ryyppäämällä tai laiminlyömällä joko levon tai säännöllisen ja terveellisen ruokavalion, se kostautui salilla hyvin nopeasti.  Opettelemalla hallitsemaan lihaksiani opin siinä sivussa yhä enemmän hallitsemaan itseäni.

Pikkuhiljaa treenaaminen egonsa hivelemiseksi muuttui pyrkimykseksi ylittää itsensä yhä uudelleen, ja se heijastui myös muihin elämän osa-alueisiin.  Jos kohta intensiivisemmästä treenauksesta tuli vähän vähemmän resurssejani vaativa harrastus, jäi se silti kiinteäksi osaksi elämääni, kuten jäi myös sen vaikutus muun muassa ruokavaliooni.

Olen huomannut senkin, että nykyään, kun treenailen laiskuuttani pyrähdyksittäin, joskus kovaa ja suurimman osan aikaa vähän, olen kovan treenin kausina aikaansaavampi ja tarmokkaampi muutenkin kuin salilla.  En voi missään tapauksessa pitää sitä huonona vaikutteena elämässäni - päinvastoin: salille päätyminen, vaikka vääristä syistäkin, oli yksi elämäni parhaita ratkaisuja.

Nykymaailma kannustaa niin vahvasti mukavuudenhalun tyydyttämiseen, että punttisaliharrastuksen aloittaminen on kuin rokote modernia apatiaa vastaan.  Kätevänä sivutuotteena siitä, että jaksaa siirrellä raskaita esineitä paikasta toiseen on myös se, että silkka fyysinen olemukseni tuo tiettyä turvallisuutta niille, jotka ovat lähettyvilläni.  Toisin kuin reilut 20 kiloa kevyempänä, kehoni ulkomuoto ei kannusta öykkäreitä ottamaan minua tai seurassani olevia silmätikukseen.

Ehkä en ole sellainen intensiivitreenaaja, josta Charlton puhuu.  Missään vaiheessa en ole kokenut pienintäkään ristiriitaa voimailun ja kristinuskon välillä, sen sijaan sitä voi pitää tietyssä mielessä jopa hartauden muotona - kehonsa ja mielensä karkaisuna, jotta sillä olisi voimia tehdä oikein ja auttaa niitä jotka apua tarvitsevat.  Minä uskon siihen, että voima (sekä fyysinen että henkinen), jota ohjaa totuus, ilmenee rakkautena.

Kirkkotaidetta helvetistä

Siitä asti, kun nassikkana tuli joulujuhlassa Pihlajamäen kirkossa käytyä, olen vierastanut maamme vähänkään uudempien kirkkojen taidetta. Syy tälle on se, että normaalisti ristipainotteisen kirkkotaiteen sijaan kyseisessä kirkossa on keskeisessä asemassa valtava abstrakti puulaatta, jonka epämääräisistä pinnanmuodostuksista inhimillinen tarpeeni etsiä edes jotain esittävää löysi imbesillisti tuijottavan paholaisen. Muistelen teokselle olleen jonkin selityksenkin, mutta assosiaatio toista ellei kolmatta metriä korkeaan pirun naamatauluun jäi sitä paremmin mieleen.

Parhaimmillaankin mitäänsanomattomia kirkkorakennuksia on Suomessa rakenneltu viimeisten vuosikymmenien aikana useampiakin, mutta Kampin kentän kappelilla holtittoman rumuuden evoluutio otti jälleen uuden harppauksen. Kappeli ei edes etäisesti muistuta paikkaa, vaan herättää korkeintaan assosiaation toistakymmenmetrisestä wc-pöntöstä, joka on sekä muotoilunsa että ikkunattomuutensa takia erinomaisen epäinhimillisen näköinen.

Koettaessaan pysyä ajan hermoilla ja taiteita tukevana instituutiona kirkko on onnistunut luomaan itselleen imagon, joka työntää aktiivisesti luotaan jokaisen, joka tuntee vetoa kauneutta, hyvyyttä ja totuutta kohtaan. Koska sen tukema taide on rumaa ja luotaantyöntävää, se tukee mahdollisesti ymmärtämättäänkin käsitystä itsestään rappion pesänä, joka ei houkuttele sen kummemmin uskovaisia kuin niitä edistysmielisiäkään, joiden kosiskeluksi  kaunis kirkkotaide on uhrattu.

Saatana, antikristityn tabu

Olen tehnyt merkillisen huomion ihmisistä, jotka kritisoivat kristinuskoa aktiivisesti. He ovat valmiita puhumaan Jumalasta, mutta vain harvoin Jeesuksesta, jossa he näkevät vähemmän kritisoitavaa. Yksi kristinuskon kannalta erittäin keskeinen hahmo, joka jää heiltä poikkeuksetta kokonaan huomiotta, vaikka tämän olemassaolosta erikseen muistuttaisi, on Saatana.

On sinänsä ymmärrettävää, että ihminen, joka syystä tai toisesta hylkää kristinuskon, haluaa nähdä siinä jotain moraalisesti arveluttavaa. Koska kristillisestä moraalista sinänsä sellaista löytyy harvinaisen vähän, siirtyy hyökkäyksen fokus nopeasti kohti Isä Jumalaa. Tätä hän syyttää maailmassa tapahtuvasta epäoikeudenmukaisuudesta ja pahuudesta, koska voisi sen kaikkivoipana estää, syyttääpä tästä Jumalaa itseäänkin, esimerkiksi väittämällä tämän tuomitsevan viattomia kuolemaan milloin Vanhan testamentin puolella, milloin tosielämän tilanteessa, jossa hyväksi katsottu kokee tuskallisen kuoleman pahojen tahojen käsissä, eikä jälkimmäisiä näy pysäyttävän mikään.

Epäoikeudenmukaisuus on tällaisen hyökkääjän mukaan Jumalan vika, koska hän ei estä sitä tapahtumasta - jotkut katsovat tämän jopa aktiivisesti tahtovan sitä. Kuitenkin kristinuskon mukaan Jumala on hyvä eikä tee pahaa. Miksi hän sitten sallii moisen tapahtuvan?

Siksi, että maailma on Saatanan valtakunta eikä Jumalan tahto toteudu täällä usein. Langennut maailma vihaa hyvyyttä ja taistelee sitä vastaan kaikin mahdollisin keinoin - mukaanlukien syyttäen Jumalaa pahuuden olemassaolosta. En tiedä tuliko maailmasta Saatanan valtapiiri sen myötä kun Aatami ja Eeva lankesivat ja valitsivat hänen opastuksensa Jumalan sijaan, mutta pidän sitä uskottavana vaihtoehtona. Se, miksi Jumala ei vie paholaiselta valtaansa, on kysymys, jota käsittelen toisella kertaa pitääkseni tekstin koherenttina ja lukukelpoisen mittaisena.

Joku joskus sanoi, että Saatanan nerokkain juoni oli uskotella, ettei häntä ole olemassa. Kristinuskoa kritisoiville näin asia onkin - he eivät ajattele Saatanan liittyvän kristinuskoon tai maailman epäoikeudenmukaisuuteen millään tavoin, vaan pitävät hänet kokonaan teologisen ymmärryksensä ulkopuolella eivätkä reagoi mitenkään, jos paholaisen olemassaolosta heitä muistuttaa. Ehkä he ajattelevat paholaisen olevan nollatekijä, pelkästään tahdoton Jumalan tahdon orja, kuten kaikki muukin maailmassa. Tällainen teologia istuu kuitenkin islamiin paljon paremmin kuin kristinuskoon, johon sitä on järkevästi ajatellen mahdotonta liittää.

Muistan lukeneeni myös lausahduksen, jonka mukaan ne, jotka hyvät uutiset hylkäävät, pelaavat automaattisesti paholaisen pussiin ja identifioivat tämän tietyssä mielessä puolulaisekseen. En tiedä missä määrin se pitää paikkansa, mutta se omalta osaltaan selittäisi sen, minkä takia antikristitty ei koskaan sano herransa nimeä tai noteeraa tämän olemassaoloa.

Kirjoituksestani voi saada sen kuvan, että pidän sekä uskon hylänneitä ateisteja että antikristittyjä saatananpalvojina, mutta se ei ole pyrkimykseni. Pääsääntöisesti ateisti sen enempää kuin antikristittykään ei noteeraa Saatanaa millään tavoin eikä usko tämän olemassaoloon puhumattakaan tämän tarkoituksellisesta palvelemisesta.  Minun on kuitenkin vaikea kuvitella, että jos Saatana on todellinen, sen suurempaa palvelusta kuin vastustaa kristinuskoa ja jättää sen teologiasta tämän osa kokonaan huomiotta on sille vaikea kuvitella. Se on suora tie misoteismiin ja apostaasiin.

Tunnemyrskyn tragedia

Tulin äskettäin lukeneeksi onnettomasta naisesta, joka valitteli ahdistuneena epävakaan suhteensa asteittaista pahenemista. Vuoristoratasuhde on vähän niinkuin nopeasti koukuttava huume: se tarjoaa jatkuvalla syötöllä valtavia kemiallisia ärsykkeitä, joista osa on positiivisia ja osa negatiivisia. Sellaisessa ei edes tarvitse olla pitkään jäädäkseen pysyvästi siihen käsitykseen, että suhteen kuuluukin olla sellaista kaaosta.

Oletettavasti aikanaan erotessaan itselleen sopimattomasta kaverista syyllistää vuoristoradan kokenut seuraavaa vähintäänkin mielessään siitä, ettei uusi saa häntä tuntemaan yhtä voimakkaasti kuin aikaisempi.  Tällöin tilannetta voi parantaa sen tiedon omaksuminen, että ainoa syy sille miksi tunne tuntui niin voimakkaalta oli kontrasti kyseisen suhteen aikana.

Numeroilla sama: nykyisen suhteen aikana fiilikset heittelevät -10 ja 10 välillä. Eroa on 20 yksikköä. Seuraavassa suhteessa fiilikset heittelisivät vaikkapa 0 ja 10 välillä. Eroa on enää 10 yksikköä, eikä samasta huipun tasosta huolimatta samaa tajunnanräjäyttävää kemiallista myrskyä 20 yksikön noususta enää voi tapahtua - tämä vain siksi, että ei tehdä samanlaisia pohjakosketuksia.

Edellämainittuihin valtaviin nousuihin murheen alhosta huuman huipulle vuoristoratasuhteilija jää koukkuun.  On erittäin vaikea löytää vuoristoratasuhteeseen päätynyttä ihmistä, joka ei kokisi suurin piirtein jatkuvasti, että nyt mennään koko ajan pahempaan ja pahempaan, mutta sitten selittelee itselleen molemmat onnettomaksi tekevässä tilanteessa pysyttelemisen sillä, että ne hyvät ajat ovat sitten niiiin hyviä.  Todellisuudessa se hyvä juttu, mistä pidetään kiinni kuin hukuttautuva ankkurista, on nimenomaan se nousu, ei hyvä aika.

Ylläoleva asia on kuitenkin vaikea sisäistää, ja moni vuoristoratasuhteeseen kerran päätynyt pysyy sellaisessa joko saman tai toisen kumppanin kanssa, hautaan asti, johon sitten päädytäänkin aivan liian usein ennen aikojaan.

Linkkejä, pitkästä aikaa

Paha kani: Länsimaiden rappio
Ruukinmatruuna: Ruotsin suurin raiskaus, Työvoimapula, eli näin meitä petetään, osa X
Valkea: Alankomaiden tuho, Nicolás Gómez Dávilan traditionalistisia aforismeja
Yrjöperskeles: Roudat ja porsaat

Bruce Charlton: Voting is an instrument of the Devil
Cambria Will Not Yield: The Babylonian Captivity of the European People
Fred Reed: White Girl Bleed a Lot
Gavin McInnes: This Country Is Going to Jail
The Social Pathologist: As if on cue.
Vox Day: The half-life of the secular utopia

Henry Laasanen, rappion profeetta

Henry Laasanen, maamme tunnetuin miesasiakirjoittelija, ampuu kirjoituksessaan Sota miehiä vastaan täysilaidallisen yhteiskunnan konservatiivista korjausehdotusta vastaan.  Korvaavaksi ja ainoaksi toimivaksi lääkkeeksi hän ehdottaa sitä, että miehet lakkaavat tekemästä oikeastaan mitään muuta kuin vetämään käteen pornon edessä ja olemaan passiivisia.  Kyseiseen "lääkkeeseen" yhteiskuntamme muutenkin painostaa, joten laasaslainen hanskojen tiskiin lyöminen on varmasti houkuttelevaa.  Näkemyksessä on kuitenkin pahoja ongelmia.

Ensimmäinen on se, että näkökannassa kaikkea katsotaan sen linssin läpi, että saako omiksi katsottu taho haluamaansa.  Laasasella tämä on miehet, jotka eivät saa haluamaansa, ja tästä tyytymättömyydestä seuraava kauna värittää hänen kirjoitustaan pahasti.  Hän ei tule ajatelleeksi sitä, etteivät naisetkaan saa.  Se, että tänä päivänä kunnon miestä on julmetun vaikea löytää, ei ole mikään läppä: se on suora seuraus passivoivasta ja hedonistisesta yhteiskunnasta.  Se, että kyseisenlainen yhteiskunta on pilannut naiset, on totta.  Mutta se on yhtä lailla totta, että se on pilannut miehet.

Toiseksi hanskojen tiskiin lyöminen ei muuta miesten suuren enemmistön käyttäytymistä millään tavoin.  Itsensä viihdyttäminen on yhteiskunnassamme halpaa, helppoa ja antisosiaalista.  Mitä enemmän ihminen kuluttaa resurssejaan silkkaan nautiskeluun, sitä vähemmän hän on valmis saati halukas käyttämään aikaansa mihinkään muuhun.  Tämä muu sisältää parisuhteesta huolen pitämisen: miksi opetella antamaan efforttia parisuhteen eteen, kun yhteiskunta opettaa, että kaikki, mitä suhteella on tarjottavana, on seksi?  Panoksen antaminen on työlästä, tatin vatkaaminen taas nopeasti palkitsevaa.

Lyhyesti siis yhteiskuntamme ongelma myös interseksuaalisessa kanssakäymisessä on se, että kaikki yhteiskunnan mekanismit kannustavat maksimoimaan henkilökohtaisen mielihyvän yhteisen hyödyn kustannuksella.  Sekä miehistä että naisista tulee tällaisessa yhteiskunnassa sellaisia, jotka odottavat etuoikeuksia - he kuvittelevat kaiken hyvän kuuluvan heille sormia napsauttamalla.  Se tekee heistä itsekkäitä, laiskoja ja ennen kaikkea kaunaisia sitä tahoa kohtaan, joka alittaa hänelle asetetut, pääsääntöisesti täysin älyttömät, vaatimukset.

Kolmanneksi Laasanen mainitsee, että yhteiskunta on kovaa kyytiä matkalla konkurssia kohti.  Tämä on totta.  Siitä huolimatta hän on sitä mieltä, että miesten kannattaa kuluttaa resurssinsa nautintoihin sen sijaan, että hankkisivat esimerkiksi osaamista ja tarmokkuutta pärjätä maailmassa sen jälkeen kun löyhän talouspolitiikan tuotokset viimein osuvat tuulettimeen.  Silloin, kun aletaan rakentaa uutta yhteiskuntaa, omaan napaan vuosikausia tuijottanut runkkari ei todennäköisesti löydä itsestään resursseja saati halua kuin paluuseen siihen mitä oli siihenkin asti tehnyt.  Siinä olemassaolon taistelussa heikko sielu antaa periksi, eikä sielu, joka ei koskaan ole vaatinut itseltään mitään, yleensä järin vahva ole.

Neljänneksi ongelma siinä, että miehet ja naiset hylkäävät toisensa, on yhteiskunnan kuolema.  Yhteiskunta tarvitsee lapsia jatkuakseen, eikä sivistynyttä yhteiskuntaa saati kulttuuria kykene tuottamaan hedonistiksi itsensä degeneroinut lapanen, vaikka onnistuisikin tuottamaan lapsen. Yhteiskunta ei käytännössä vielä hyötyisi lapsesta mitenkään, koska mitään tarjottavaa sen siittäneellä taholla ei kasvatuksellisessa mielessä olisi.  Kulutusyhteiskunnan mullekaikkiheti -oravanpyörän kasvatti ei osaa antaa esimerkkiä muusta toiminnasta kuin siitä, millä on saanut itsestään itsekkään, laiskan ja kaunaisen.  Elämän sillä saa hyvällä tuurilla jatkumaan, mutta sivilisaatio kysyy enemmän.

Kohta numero viisi on pelimiesoppien kannattaminen, eli haluttavuuden riman ylittäminen niin alhaalta kuin mahdollista.  Pelimieskeinot tarkoittavat niiden ominaisuuksien matkimista, joita naiset pitävät haluttavina.  Ongelmana tässä on se, että valheella on lyhyet jäljet, eikä hetken selkärankaista esittänyt surkea lapanen pysty piilottelemaan totuudelta ikäänsä.  Kestävämpi vaihtoehto on hankkia niitä ominaisuuksia, joita naiset pitävät haluttavana muutenkin kuin lyhyellä aikavälillä.  Se toki kysyy henkistä kanttia, mitä on vaikea opetella keskittymällä itsensä viihdyttämiseen.

Kuudes huomio on se, että myös vaihtoehto, jota Laasanen ei kirjoituksessaan käsittele, on olemassa.  Se on kristillinen elämäntapa.  Tämä mahdollistaa irrottautumisen kysymyksestä "mitä minä haluan?", joka on loputon tyytymättömyyden ja epäonnen lähde, ja keskittämään efforttinsa siihen, mikä on oikein.  On tietysti totta, että nykyään moni, uskoakseni myös Laasanen, kuvittelee, että kristillisen katsannon lopputulos on "nykyisen kaltainen konservatismin ja feminismin koalitio, jossa uusherrasmiesmäiset miehet palvelevat feministien oikkuja", mutta jokainen kristitty tietää näkemyksen vääräksi.  Sen lopputuloksena ovat perinteiset sukupuoliroolit, jossa miehen suurin hyve on olla hyvä isä ja naisen suurin hyve on olla hyvä äiti.  Kumpikaan näistä ei tarkoita hanskojen lyömistä tiskiin saati yhteisen pelin sabotoimista siksi, että kaikki ei ole oman tahdon mukaista.

Kristillinen, rakkauteen tähtäävä elämäntapa, ei luultavimmin pelasta yhteiskuntaamme taloudelliselta katastrofilta saati sen aiheuttamalta romahdukselta.  Se kuitenkin tekee harjoittajistaan riittävän voimakkaita ja viisaita rakentamaan omilla voimillaan paremman kelvottomaksi osoittautuneen tilalle.  Miehet, sen kummemmin kuin naisetkaan, eivät pelastu upottamalla itsensä laasaslaisittain paheisiin, vaan ryhtymällä hyveellisiksi.  Se ehkä kysyy paljon, mutta antaa enemmän.

Kun maailma on valmis

Olen kirjoitellut valtavan määrän tekstiä länsimaiden rappiosta ja itsetuhoisuudesta. Moni on nähnyt - aiheestakin - paralleeleja Rooman kuolinkouristuksiin. En kuitenkaan ole varma siitä, missä määrin olen suoraan puhunut siitä, jota kutsun nyt valmiin maailman oireyhtymäksi.  Kyseessä on yhteiskuntaan sisäänrakennettu itsetuhomekanismi, jota ajattelin hivenen käsitellä.

Valmiin maailman oireyhtymä on sairaus, johon yhteiskunta sairastuu sillä hetkellä kun se katsoo saavuttaneensa tavoitteensa. En ole varma siitä oliko länsimailla tavoitteena lopettaa keskenään sotiminen vai olla maailman johtava sivilisaatio.  Kummassakin tapauksessa tavoitteen saavuttaminen alkoi välittömästi tuhota sitä kehitystä, joka tavoitteen saavuttamisen mahdollisti. Ilmiö on todettavissa käytännössä missä tahansa historiallisesti merkittävässä sivilisaatiossa.

Mitä kyseinen sairaus sitten käytännössä tarkoittaa? Sitä, että kun maailma on saatu valmiiksi, voidaan jäädä nauttimaan sen hedelmistä. Sivilisaation hedelmistä nautiskelu valitettavasti tarkoittaa sen kurinalaisuuden, ahkeruuden, kohtuullsuuden ja hyveellisyyden hylkäämistä, jotka ovat mahdollistaneet maailman valmistumisen. Toisaalta taas emme halua luopua saavutetuista eduista, mistä syystä motiivia kieltäytyä nautinnoista hyväntekemisen hyväksi on aina vaikeampi löytää - edut kun houkuttelevat, velvollisuudet painavat.

Minä uskon valmiin maailman oireyhtymän olevan nimenomaan maallistuneen yhteiskunnan sairaus. Niin kauan kuin länsimaat olivat selvästi kristittyjä, heidän maailmansa ei ollut valmis, mikä antoi jatkuvan motiivin tehdä enemmän työtä sen eteen, että maailma olisi parempi siitä lähtemisen hetkellä kuin sinne tultaessa. On kyseenalaista, voiko kristillinen maailma koskaan "valmistua", sillä uskontoon on sisäänrakennettuna käsitys sekä inhimillisestä epätäydellisyydestä että taipumuksesta turmelukseen.

Maallistuneella yhteiskunnalla ei ole motiivia tehdä mitään, mistä se ei pidä. Tämä tarkoittaa vaikeiden ratkaisujen lykkäämistä aina koskaan saapumattomaan huomiseen ja menemistä siitä mistä aita on matalin ja mikä tuottaa eniten hupia juuri sillä hetkellä. Toisin sanoen tuottava yhteiskunta muuttuu kuluttavaksi yhteiskunnaksi. Ei liene epäselvää, että kulutus- ja nautintoyhteiskunnan oravanpyörään hyppää varmimmin se, jolla on vähiten motiiveja olla tekemättä niin. Uskonto on väkevä, joskaan ei idioottivarma, este tälle.

Oireyhtymä ei ole myöskään vain yhteiskunnan tasolla vaikuttava ilmiö, vaan ilmenee jo tavallisen perheen tasolla kuviossa, jossa vanhemmat tekevät aivan kaiken lapsensa eteen ymmärtämättä, etteivät he opeta lapselle sillä oikein elämistä, vaan sen, että hänen funktionsa on olla muiden passattavana.

Valmiin maan oireyhtymästä kärsivät tahot suuntaavat resurssinsa pääsääntöisesti viihteen kuluttamiseen, ja silloin, kun luovalle päälle sattuvat, sen tuottamiseen. Tälllöinkin se saa usein perverssejä muotoja, sillä uutuudella on viehätysvoimansa kun taas konventinaalisilla tavoilla arvostuksen saaminen kysyy valtavasti enemmän työtä. Jopa niin kutsutut nykajan mestariteokset ovat jollain tapaa nyrjähtäneitä, vaikka niistä jokin kauneuden, totuuden tai hyväntahtoisuuden hyveistä löytyisikin, se vain alleviivaa puuttuvia. Heidän huumeensa on virulentimpi kuin päihteiden väärinkäyttäjien, sillä jälkimmäisten sortumisen näkevät kaikki, kun taas viihdetaiteilija nostetaan usein arvoon arvaamattomaan ja tarjotaan tälle kaikki se menestys, jolla statusta kulutusyhteiskunnassa saa.

Yhteiskuntamme kuluttaa saavutuksensa ja itsensä hengiltä. Siihen lääke olisivat katumus ja kääntymys saavutetusta ideaalista jopa pyrkimykseen inhimillisesti mahdotonta sellaista kohti, mutta niissä taitaa olla turhan vähän sokereita välitöntä aistinautintoa etsivälle eivätkä ne etuoikeutetun egoakaan juuri hivele.

Valtio on Oikeassa.

Taannoisessa keskustelussa tulin kohdanneeksi varsin häkellyttävän ilmiön: yhä harvemmalla on enää minkäänlaista moraalista kompassia. Keskustelukumppanini eivät kyenneet edes hahmottamaan, että käsite ryöstö voi olla olemassa missään muussa kuin juridisessa merkityksessä. Heille sanan merkitys määriytyi yksistään lakikirjan sisällön mukaan ja teon oikeus ja vääryys sen mukaan, onko kyseessä lain mukaan rikos. Oli melkoisen vaikea olla ajattelematta, että tässä on homo sovieticus täydellisimmillään: totaalinen välinpitämättömyys oikeasta ja väärästä yhdessä sokean valtiouskovaisuuden kanssa.

Nämä samat ihmiset ihmettelevät toisaalla sitä, minkä takia ateismin myötä leviävä metafyysinen nihilismi voisi olla huono juttu. He eivät yksinkertaisesti kykene tajuamaan legalistis-nihilistisen moraalikäsityksensä ja Gulagin välistä yhteyttä. Heille teot, jotka varsinaisen oikeustajun omaava ihminen tunnistaa vääryyksiksi, ovat täysin okei, kun Valtion Edustaja niin sanoo, eikä niitä saa sitten enää vääryyksiksi kutsua kun yhteiskunnan säännöt on Yhdessä Sovittu.

Tämä ajatus siitä, että valtion lait olisi jotenkin "yhdessä sovittuja", on myös varsin persoonallinen, jos otetaan huomioon, että lainsäätäjä ei vastaa lakiehdotuksistaan kuin eduskunnalle eikä lain läpi ajamista kysytä kansalta prosessin missään vaiheessa. Nämä samat ihmiset  uskovat elävänsä demokratiassa - ilmeisesti sillä perusteella, että saavat parin vuoden välein kertoa, kenen ehdolle asettuneen haluaa päättävän asioistaan tältä kysymättä.

Sanoisin muuten, että sivilisaatiomme on jo syvällä barbarian synkässä yössä, mutta muistelisin barbaareillakin olleen yleensä edes jokin käsitys oikeasta ja väärästä.

Maailman suurimmasta skandaalista

Oxfam-järjestön Luca Chinottin mielestä maailman suurin skandaali on se, että maailmasta löytyy 870 miljoonaa kroonisesti aliravittua (IL).  Artikkelin mielenkiintoisin osuus löytyy kuitenkin tästä kappaleesta:

YK-järjestö FAO:n mukaan taistelu aliravitsemusta vastaan on hidastunut vuosien 2007-2008 jälkeen. Syynä hidastumiseen pidetään muun muassa maailmanlaajuista talouskriisiä, kohonneita elintarvikkeiden hintoja, ilmastonmuutosta sekä biopolttoaineiden kasvanutta kysyntää.

Minä voin sinänsä yhtyä mielipiteeseen siitä, että 870 miljoonaa kroonisesti aliravittua on maailman suurin skandaali. Siitä ei kuitenkaan tee silmissäni skandaalia se, että herra Chinottin mielestä nämä kaikki voitaisiin ruokkia, vaan se, että väestöräjähdyksestä kärsivien alueiden kantokykyä on keinotekoisesti nostettu niin, että jokainen niihin syntyvä on tästä syystä tuomittu joko nälkäkuolemaan tai kituuttamiseen "hyvien ihmisten" avustuksilla.  Minä ihmettelen, että millä hyvää kyytiä ylivelkaantuvien maiden hallitukset kuvittelevat maksavansa loputtomat elatusavut alueille, jotka eivät pysty elättämään väestöään - mitä ihmettä he kuvittelevat tapahtuvan "auttamilleen" ihmisille siinä vaiheessa kun rahat loppuvat eikä velkaakaan enää saa?

Autan asiaa aprikoivia tahoja paljastamalla, että kyseiset ihmiset kuolevat, vieläpä harvinaisen epämiellyttävällä tavalla.

Maapallon väkiluku on ylittänyt seitsemän miljardia.  Jokaiselle asiaa hetkeäkään ajatelleelle on päivänselvää, että planeetan resurssit eivät pidemmän päälle mitenkään voi kestää sitä, että ihmisten määrä kaksinkertaistuu muutaman vuosikymmenen välein.  Samaan aikaan kun hyviksi ihmisiksi itsensä lukevat tahot pitävät kovasti huolta länsimaalaisten kulutuksesta, he pyrkivät tekemään kaiken mahdollisen mahdollistaakseen uusien kuluttajien syntymisen alueille, jotka on loppuun kulutettu.  Järkevästi ajatellen luulisi, että kahden keskenään ristiriitaisen tavoitteen ajaminen tuottaisi jonkinlaisen ahaa-elämyksen ja valitun toimintatavan tarkistamisen, mutta nähtävästi näin ei ole asia.

Kyse kun on siitä, etteivät hyviksi ihmisiksi itsensä lukevat tahot yksinkertaisesti kestä järjen käyttöä. Heillä on liikaa emotionaalisia pelimerkkejä kiinni käsityksessään hyvyydestään ja tavoitteidensa oikeellisuudesta voidakseen tarkastella todellisuutta sellaisena kuin se on.

Valitettavaa on, että valtaosa ihmisistä on ja tulee olemaan niitä, jotka eivät kykene tai halua tarkastella asioita sellaisina kuin ne ovat, vaan uskottelevat itselleen niiden olevan kuten tämä haluaisi niiden olevan - välittämättä siitä, millaisia loogisia ristiriitoja tämä edellyttää.  Tästä syystä dialektinen, totuuteen ja objektiivisuuteen pyrkivä lähestymistapa, ei tule demokratioissa olemaan koskaan yhtä tehokasta kuin retoriikka, jonka pääasialliset vaikutuskeinot ovat tunteisiin vetoamista.

Valhetta vastaan voi ja tulee käydä totuudella, mutta itselleen(kin) voi valehdella myös uskottelemalla, että taho, jolle kulloisetkin tunteet ovat totuutta tärkeämpiä, sillä mieltään muuttaisi.

Voiko länsimaalainen sivilisaatio selvitä ilman uskontoa?

Minua on useaan otteeseen kritisoitu ateismin ja erityisesti käännytystyötä harjoittavien ateistien jyrkästä vastustamisesta.  Tätä ovat harjoittaneet itsestäänselvistä syistä erityisesti lähetystyötä tekevät ateistit, mutta vakavammin otan niiden tahojen sanat, jotka eivät tunnusta mitään antiuskonnollista agendaa.  Näistä, usein nationalistisia ja traditionalistisia arvoja tunnustavista ateisteista suurin osa on yhteiskuntaa koskevissa kysymyksissä pääsääntöisesti (ei toki aina) samaa mieltä kanssani.  Heistä osa kokee, vieläpä perustellusti, että isken ateismia kritisoidessani rappioateismin lisäksi myös niin sanotusti omia.  On siis tärkeää esittää oma vastaukseni otsikon kysymykseen voidakseni perustella toimintani.

Ensinnäkin olen sitä mieltä, että muunlaista kuin rappioateismia ei ole olemassa.  Tämä johtuu siitä yksinkertaisesta tosiseikasta, että vaikka teoriassa ateismin sisältö on pelkkä jumaliin uskomattomuus, käytännössä se ilmenee valitettavan usein myös uskonnollisen moraalin hylkäämisenä - yleensä sillä perusteella, että sen noudattaminen olisi uskontoa tunnustamattomalta tekopyhää.  Kanta on sinänsä looginen, vaikka olenkin sitä mieltä, että käytännössä varsin pitkälle samoihin arvoihin kuin ne, joita kristitty tunnustaa, on mahdollista päästä vaikkapa evolutiivisesta näkökulmasta.  Tämä kuitenkin kysyy yhteisökeskeistä, altruistista näkökulmaa, ja vaatii yksilöltä melkoista uhrautuvaisuutta yhteisön edun nimissä.

Toinen syy, edelliseen nivoutuen, on filosofinen.  Lyhyesti ilmaisten mikään ateistinen eli inhimilliseen auktoriteettiin nojaava moraalijärjestelmä ei ole eikä voi olla lukkoon lyöty*.  Lukemattomista moraalia koskevista keskusteluista ateistien kanssa aniharva on suostunut yrittämään selventää mitä moraalia tunnustaa, puhumattakaan onnistumisesta.  Tästä syystä konservatiivinen, nationalistinen ja traditionalistinen ateisti käy viivytyssotaa jatkuvassa alakynnessä - pienten vääjäämättömien myönnytysten myötä viettipohjaisen hedonismin yhteiskunnallinen maksimointi valtaa alaa, sille kun on aina tilausta.  Samaa ei voi sanoa perinteisistä arvoista, jotka edellyttävät yksilöltä, sen sijaan, että vain soisi tälle.

Voi olla, että ateisti myöntää kaiken ylläolevan todeksi.  Mitä vaihtoehtojakaan hänellä olisi?  Todellisuuden kieltämisellä kun on paha taipumus kääntää se kieltäjäänsä vastaan.  Kuitenkaan hän ei usko voivansa uskoa - hänelle, toisin kuin esimerkiksi kristityt sanovat, uskominen ei ole valinta.  Hän katsoo siis syystä tai toisesta tehtäväkseen äyskäröidä titanicistaan vettä, vaikka tietää, että paatti uppoaa joka tapauksessa ennemmin tai myöhemmin.

Länsimainen sivilisaatio on vasaran ja alasimen välissä, ja sen alasimena toimii mukavuudenhalu, vasaroina on niin kilpailevien kulttuurien arvot kuin liberaalitkin, pääsääntöisesti halupohjaiset, arvot.  Siinä, missä islamin vasara kyllä selviää, ei samaa voi sanoa itseään syövästä hedonismin vasarasta: kiusauksille periksi antaminen heikentää ihmistä ja mitä suurempi motiivi on aistinautintojen tavoitteluun, sitä suurempi on myös motiivi antaa periksi väkivallan edessä.

Solzhenitsynin mukaan jo Neuvostoliitossa havaittiin, että uskonnottoman ihmisen kanssa asiasta kuin asiasta voi vääntää niin kauan, että tämä antaa periksi.  Siellä havaittiin myös, että uskovaisen kanssa tilanne on toinen: sitä, joka ei voi päättää arvojaan, ei voi myöskään joustaa niistä, eikä mikään määrä suostuttelua muuta asiaa miksikään.

Ateismi on oire sivilisaation kaatavasta raihnaisuudesta, ja sille on syytä antaa mahdollisimman vähän tilaa.  Tämä tarkoittaa sen vastustamista kaikissa muodoissaan, riippumatta siitä, onko itse ateisti vai ei.  Ateismia vastustavan ateistin osa ei varmasti ole helppo, mutta ristinsä on jokaisella, joka ottaa taakakseen puolustaa hyvää ja oikeaa tämän maailman ruhtinasta vastaan.

*esittämäni määritelmä ateistiselle moraalijärjestelmälle poikkeaa yleisestä: normaalisti esimerkiksi buddhalaista systeemiä pidetään ateistisena, mutta se, että sen jumala on persoonaton, ei nähdäkseni poista kyseistä tahoa.

Uskovaisten vastuunpakoilusta

Yksi yleisimpiä uskonnollisuutta vastaan suunnatuista argumenteista on argumentti vastuun ulkoistamisesta.  Siihen vetoava on sitä mieltä, että omaksuessaan uskonnolliset arvot uskova ihminen ulkoistaa vastuun omista valinnoistaan ja niiden seurauksista uskonnolle, käyttäen sitä henkisenä kävelykeppinä jonka avulla seistä kun omat rahkeet eivät riitä.  Siihen vetoava tulee samalla nostaneeksi itsensä uskovaisten yläpuolelle yksistään sillä perusteella, että seisoo omin jaloin.  Kristillisestä näkökulmasta argumentti on omituinen ja falski, minkä ajattelin tarkastelullani osoittaa.

Ensimmäinen kummallisuus argumentissa on se, että uskovaisilla uskomattomien sijaan olisi uskossaan keino ulkoistaa vastuu valinnoistaan.  Kun otetaan huomioon sekä kristillinen moraali, jonka sisältöä ei voi muokata, ja se tosiasia, että Jumala näkee sydämeemme emmekä yksinkertaisesti voi selitellä pois tekemiämme vääryyksiä, miten ihmeessä vastuuta voisi paeta?  Argumentin puoltajan mielestä armo on takaportti, joka antaa luvan mihin tahansa kunhan muistaa katua jälkikäteen, mutta aito katumus edellyttää myös konkreettista parhaansa tekemistä ettei väärinteko toistu.  Kun armon ehtona on katumus, ja sitä suomassa taho, jolle ei voi valehdella, miten vastuustaan voisi keplotella irti?  Uskovaiset ovat myös historiallisesti katsoen joutuneet kärsimään valintansa seuraukset myös sekulaaristi seuratessaan uskontonsa opetusta sen ollessa valtaapitävien tahojen halujen kanssa ristiriidassa.

Toinen, edellisestä seuraava omituisuus on se, että uskomattomilla muka ei olisi keinoja ulkoistaa vastuutaan tai kieltää tekojensa seurauksia.  Kiitos sen, että olemme ihmisiä, on meillä luontainen tarve nähdä itsemme hyvinä tyyppeinä ja täten oikeuttaa se, mitä teemme.  Myös silloin, kun teemme vääryyksiä.  Jokainen tietänee kohdelleensa toisia epäoikeudenmukaisesti ja sitten selitelleensä vastuutaan mahdollisimman paljon ympäristötekijöiden - usein jopa sen henkilön, jota kaltoin on kohdeltu - niskaan.  Sen sijaan se, mihin meillä ei ole ihmisinä taipumusta, on tosiasioiden tunnustaminen silloin, kun ne ovat ristiriidassa edellämainitun tarpeen kanssa.  Tämä synnyttää valikoivan näkökulman, jossa sovelletaan eri standardeja itseen kuin muihin.

Kolmas juttu on se, että mitä moraalistandardia voidaan edellyttää henkilöltä, joka pitää itseään asian viime käden auktoriteettina?  Vastaus on: sitä, jonka hän katsoo ajavan etuaan. Saivarrellen voidaan väittää uskovaisen tekevän samoin pyrkiessään kuolemanjälkeiseen palkintoon, mutta koska sillä, joka ei usko, ei ole aikaa odotella tuonpuoleiseen pääsyä, on hänen saatava palkkionsa tässä elämässä.  Täten uskonnottomalta voi edellyttää itsekeskeistä utilitarismia siinä, missä uskovaiselta uskontonsa moraalin noudattamista.  Tätä taustaa vasten ei kummastuta, että yksi antiteistien lempiargumenteista uskovaisia vastaan on se, että nämä eivät kykene edes noudattamaan oikeaksi tunnustamaansa moraalia.  Antiteisti ei edes voi rikkoa omaansa.  Ja tieto siitä, että kykenee noudattamaan moraaliksi kutsumaansa siinä, missä toiset eivät, ruokkii ylpeyttä ja tekee omahyväiseksi.

Lisähuomiona uskonnoton voi aina vedota nihilismiin tietäessään, että rikkoo joko lakia tai vallitsevaa moraalisääntöä vastaan.  Jos kerran millään ei ole mitään todellista merkitystä, missä mielessä mitään rikkomustakaan tapahtuu?  Uskonnottomalla on vastuun puolesta nk. win-win -tilanne: jos moraalia rikotaan, sillä ei ole mitään väliä, tai sitten toinen ansaitsikin sen, ja hyvä fiilis siitä tiedosta, että ollaan hyviä tyyppejä, on rikkumaton.  Kristityn on melkoisen vaikea sanoa samaa - joustamaton käsitys oikeasta ja väärästä yhdessä vastuunkannosta taholle, jota ei voi paeta tai petkuttaa, pitävät tästä huolen.  Kristinusko ei ole huithapelin vastuunpakoilijan happy go lucky-filosofia, vaan jotain, mikä kammottaa sellaisen filosofian tunnustajia syystäkin.

Näin asiaa tarkastellen on erinomaisen vaikea olla miettimättä, josko ne vastuunpakoilijat todella löytyvät voittopuolisesti sieltä uskovaisten leiristä, vai sittenkin jostain aivan muualta.

Nihilistin mieletön elämä

Luin Ruukinmatruunan vuodatuksen, jonka läpi paistoi se epätoivo, jolla buddhalaiset koettavat pitää nihilismiä loitolla mutta eivät kykene.  En puutu kirjoituksen sisältöön sen kummemmin, vaan keskityn pikemminkin siihen pohjaan, jolta se sikiää.  Maailman epäoikeudenmukaisuus on karman lakiin uskoville kaikkein suurin koetinkivi, ja kuten linkatusta tekstistä näkee, usko sen voimaan horjuu törmätessään vastakkaiseen todistusaineistoon.  Nähdessään paskiaisten menestyvän ja kunnollisten kaatuvan buddhalaisen kuoren alta paljastuu kuiluun tuijottava nihilisti.

Syyt nihilistiselle kriisille ovat kahtalaiset: Ensinnäkin ollakseen uskottava, karman lain tulisi toimia jossain mielessä myös eletyn elämän aikana.  Se sopii mahdottoman huonosti epäoikeudenmukaiseen maailmaan, jossa niille, joilla on, annetaan, ja niiltä, joilla ei, otetaan sekin vähä pois.  Kun karman lain kosminen oikeus nojaa yksinomaan reinkarnaatiouskoon vailla näkyvää maallista ilmenemismuotoa, on täysin ymmärrettävää, että pahantekijöiden menestys kaivaa maata myös sen alta.  Kyseessä on epätoivo murskaavaa vastakkaista todistusaineistoa vastaan.  Karma on liian heikko laki langenneeseen maahan.

Toinen syy on se, että buddhalais- nihilistinen elämänkatsomus on luonteeltaan hedoninen.  Se on kuin passiivista epikurolaisuutta, joka tyytyy vain toteamaan kärsimyksen olevan pahaa, vaikka ei mielihyvää kehotakaan tavoittelemaan.  Kuten muissakin ateistisissa maailmankatsomuksissa tuppaa olemaan tapana, viime kädessä hyvän ja pahan määrittelevät omat vietit.  Elämän arvo on täysin subjektiivista ja ailahtelevaista: kärsimyksiä sisältävä elämä on arvoton ja niitä sisältämätön arvokas - tosin viimeksimainittua harvemmin kohdataan.

Kun nämä kaksi ominaisuutta lyödään yhteen, on hyvin helppoa ymmärtää minkä takia elämää itseään kohtaan kannetaan kaunaa: elämä on kärsimysnäytelmä, jossa koviten päähän potkitaan sitä joka sen vähiten ansaitsisi ja helpoimmalla pääsee se, joka on valmis turmelemaan toisten elämälaadun omansa eteen.  Missä on se kosminen oikeus, johon vedota tai edes uskoa?  Ei missään.  Karman laki hajoaa ja nihilismin kuilu ammottaa.

Tällaiseen elämälle vihamieliseen maailmankatsomukseen sortuneen ihmisen kohdalla on ymmärrettävää, että tämä ei pidä itsemurhaa pahana tekona.  Jos elämällä on hedoninen arvo (tätä on vaikea kiistää; metafyysiset arvot on mahdollista kieltää, aistejaan ei), on loogista päättää se kun arvo on koettu riittävän vahvasti miinusmerkkiseksi - tämä on ennen pitkää nihilistille ainoa järkevä teko.  Lähteenä käyttämässäni kirjoituksessa väitetään, että itsemurha ei ole pelon motivoima teko, mutta mikä muukaan kuin tulevan kärsimyksen pelko itsemurhan motiivina voi olla?  Teko, joka vastaa koko maailman murhaamista, mukaanlukien kaikki läheisimmät, ja tuska, joka näille tietoisesti aiheutetaan, kysyy aika vahvaa motiivia.  Jos se ei ole pelko, niin mikä?

Kuinka sovittaa yhteen se, että jokainen voi todeta maailman olevan nihilistinen, mutta ei itse pysty olemaan sitä?  Se on inhimillisen nihilismin mahdottomaksi tekevä ongelma: kieltäessään arvojen olemassaolo ja rikkoessa niitä vastaankin he joutuvat olettamaan arvot, jotka he kieltävät ja rikkovat.  Onnellisinkaan nihilisti ei pääse eroon siitä kokemuksesta, että maailmassa ei oikeus kovinkaan kummoisessa mittakaavassa toteudu.

Hyvin harva maailmankatsomus kykenee sovittamaan eheästi yhteen sekä maailman epäoikeudenmukaisuuden että kosmisen oikeuden toteutumisen.  Siihen on mahdotonta päästä hedonisesta näkökulmasta, jossa elämää katsotaan hyödyn ja haitan funktiona.  Sen sijaan on olemassa yksi maailmankuva, jonka mukaan paitsi elämme langenneessa maailmassa, olemme langenneita itsekin - ja kukin voi todeta maailmankuvaan sisältyvin kriteerein tämän pitävän paikkansa.  Kyseisen maailmankuvan kosminen oikeus toteutuu elämän jälkeen, eikä elämän funktiona enää ole mielihyvän hankkiminen ja mielipahan välttäminen, saati utopistinen maailman täydellistäminen vaan sen paljastaminen, mitä sydämessämme on, ja keitä todella olemme.  Äkkiä kärsimyksentäyteinenkin elämä muuttuu mielekkääksi ja kuilun yli nousee silta.  Olemassaololla on sittenkin äärimmäistä tuskaa väistämättä synnyttävää mielihyväfunktiota suurempi tarkoitus.  Myös paljon kärsimystä sisältävä elämä voi olla hyvä.

On toki paljon pyydetty uskoa kuolemanjälkeiseen elämään, josta niin sanoakseni kouriintuntuvat todisteet saa usein vasta rajapyykin jälkeen, mutta tällöin on mielestäni aiheellista katsoa, missä määrin kritiikkiä maailmankuva muuten kestää.  Lyhyesti: onko se, mitä se ihmiselämästä ja maailman luonteesta kertoo, totta?  Olen havainnut sen olevan.  Olen myös verrannut sitä vaihtoehtoihinsa, eivätkä ne kestä vastaavaa kritiikkiä.

Pari sanaa rakkaudesta

Rakkaus on käsite, jonka uskoakseni jokainen kulttuuri jossain muodossa tuntee, mutta josta käsitykset vaihtelevat laajalti.  Tein aiheesta pienimuotoisen gallupinkin, ja sain siihen kohtalaisen hyvän otannan erilaisista rakkauskäsityksistä, joiden merkitys vaihteli verbistä tunnetilaan ja onnellisuudesta kaksiteräiseen miekkaan.  Konservatiivisena ihmisenä kuitenkin haluan käyttää sanaa parhaassa merkityksessään, ja ajattelin tämän tekstin avulla tarkastella sitä, mikä kyseinen merkitys on, ja miksi.

Afrodite ja moderni rakkaus

Kaikkein yleisin, niin kutsuttu romanttinen rakkauskäsitys, sisältää sen uskomuksen, että rakkaus on voima, joka ajaa ihmisen suoranaisesti hulluksi rakkautensa kohteen tähden.  Tällä viitataan ihastuksen herättämään biokemialliseen reaktioon, joka synnyttää tarpeen omistaa ihastuksen kohde.  Kyseinen tarve tuottaa sekä onnea että tuskaa kokijalleen, riippuen osin siitä, missä määrin hän saa kokemalleen tarpeelle vastakaikua.  Se voi myös tuottaa tuskaa niille, jotka eivät tarvetta koe, muun muassa mustasukkaisuusväkivallan muodossa.

Niin kreikkalaisten Afrodite kuin modernin viihteen rakkauskin syntyvät käytännössä kokonaan himosta.  Niiden mukaan rakkaus on moraalin tuolla puolen ja ihmiset ovat sen tahdottomia pelinappuloita.  Jokainen intohimon leimahdus on elämän tarkoitus ja rakkauden tieltä on kaikki raivattava.

Kuitenkin tämänmuotoinen määritelmä sanalle rakkaus on pohjimmiltaan täysin itsekäs, ja siihen nojaava suhde lähtee sanoista "minä haluan".  Kyseessä on omien tarpeiden täyttäminen ja oman edun tavoittelu, ja niin kutsutusti rakastetun hyvinvointi ja onnellisuus ovat tälle toissijaisia jos lainkaan merkityksellisiä.

Inverssi

Seuraava rakkauden määritelmä on melkein käänteismuoto edellisestä: sen mukaan rakkaus on epäitsekästä ja uhrautuvaista.  Nämä rakkauden kalvinistit näkevät toisen puolesta riutumisen, parhaassa tapauksessa itsensä kiduttamisen hengiltä toisten hyväksi, todellisen rakkauden ilmentymänä.  Kärjistetyimmässä muodossaan tämän käsityksen edustajien silmissä rakkaus lakkaa olemasta sitä välittömästi, kun rakkaudestaan kokee saavansa minkäänlaista mielihyvää.  Institutionalisoituna sitä edustavat kaikenlaiset avustusohjelmat, syrjintälainsäädännöt sun muut systeemit, jotka ovat olemassa pääasiallisesti turmellakseen kaikki tahot, jotka kykenee.

Kuitenkin herää kysymys siitä, minkä takia rakkauden kriteerin tulisi sulkea pois oma mielihyvä.  Se ei pysty tekemään niin edes itsetuhoaan glorifioivien keskuudessa, vaan he saavat marttyyrinviitastaan jonkinlaista perverssiä tyydytystä usein edes ajattelematta sitä, josko tahoille, joiden nimissä hän on itsensä uhraavinaan, on ihan oikeasti hyötyä siitä, että heille tärkeä taho kuluttaa itsensä loppuun varjellakseen näitä maailmalta.  Kyseinen rakkaudeksi kutsutun ilmiön tarkoitus on pyhittää harjoittajansa, ja kuten edellisessä, on niin kutsuttu rakkauden kohde vain oman tarpeen väline.

Nallekarhut

Kolmas ja gallupissani viimeinen rakkauden määritelmä oli se, mikä tekee onnelliseksi ja tuottaa turvallisuudentunnetta - välttämättä edellyttämättä kummempaa hullaantumista.  Edellisiä kappaleita tarkastelleet voivatkin tunnistaa tästä jo tutun kuvion: rakkaus on oman tarpeen täyttämistä käyttämällä toisia ihmisiä apuvälineinä.

Kaikissa näissä merkityksissä rakkaus määrittyy omaksi haluksi ja tarpeen täyttämiseksi.  Ne ovat suorassa sidoksissa biologiseen pariutumisviettiin ja samaistavat nämä kaksi käsitettä (ja kun puhutaan rakkaudesta muuta kuin kumppania kohtaan, keksitään uusia sanoja, kuten kreikkalaiset, joilla oli neljä eri sorttista rakkautta tarkoittavaa sanaa).  On toki ihan hyvä idea keksiä uusia sanoja merkitsemään erilaisia tunnetiloja, mutta en ole aivan varma siitä josko rakkauden voi typistää sellaiseksi.

Esitetyissä rakkauskäsityksissä on myös se ongelma, että vaikka kaikissa niistä on jokin ansio, tuottaa niistä minkä hyvänsä seuraaminen pidemmän päälle ongelmia sekä parisuhteessa että yhteiskunnallisesti - ne olisivat hyvä argumentti rakkausavioliittoa vastaan, ei sen puolesta.  Jos, kuten sanotaan, elämässä tärkeintä on rakkaus, on rakkauden oltava hyvä.

Kristillinen rakkaus

Rakkauden määritelmä, jonka kristityt tuntevat, on ehkä vähemmän määritelmä kuin sen kuvaus, mitä rakkaus ei ole.  Se löytyy ensimmäisen korinttolaiskirjeen kolmannestatoista luvusta, ja siteeraan sen tässä:
Rakkaus on kärsivällinen, rakkaus on lempeä. Rakkaus ei kadehdi, ei kersku, ei pöyhkeile, ei käyttäydy sopimattomasti, ei etsi omaa etuaan, ei katkeroidu, ei muistele kärsimäänsä pahaa, ei iloitse vääryydestä vaan iloitsee totuuden voittaessa.  Kaiken se kestää, kaikessa uskoo, kaikessa toivoo, kaiken se kärsii.
Minä löydän kyseisistä sanoista rakkauden määritelmän, joka sisältää täydellisen hyvän tahdon rakkauden kohdetta kohtaan.  Se ei etsi rakastavan koettujen tarpeiden täyttymistä, eikä välttämättä rakastetunkaan, vaan sitä, mikä on tälle hyväksi.  Rakkaus siis ajaa kohteensa etua - tämän ei kuitenkaan tarvitse tarkoittaa sitä, etteikö rakastavakin siitä hyötyisi.  Rakastavan hyöty on kuitenkin rakkauden sivutuote, ei itsetarkoitus.

Tällä rakkauden määritelmällä ymmärrämme myös, että näin ymmärrettynä on täysin soveliasta rakastaa sekä puolisoaan että lapsiaan, kuten myös ystäviään ja jopa vihollisiaan.  Kyseinen rakkaus kysyy toteutettuna eri tekoja näistä kutakin kohtaan, mutta kaikissa näistä pyritään tekemään hyvää.

On ymmärrettävää, että kristillinen rakkauden määritelmä ei kaikille maistu: se vaatii rakastavalta valtavasti (tosiasiallisesti kaiken) eikä lupaa varsinaisesti mitään vastineeksi.  Se on huono kauppa jokaiselle, joka punnitsee tehtyä työtä ja takaisin saamaansa jonkinlaisessa antamisen ja saamisen vaa'assa.  Kristillisessä merkityksessä ymmärretty rakkaus on myös uhkaava: kaikilla meistä on motiiveja ylläpitää valheellisia käsityksiä niin itsestä kuin muistakin, ja joista irti päästäminen tuottaisi melkoiset määrät tuskaa.  Kuitenkin: siinä, missä muut rakkauden määritelmät voivat tuhota ja orjuuttaa sekä kokijansa että kohteensa, tuhoaa kristillinen rakkaus muoto ainoastaan valheen (ja sen, mikä sille rakentuu), vapauttaen toteuttajansa sen ikeestä.

Sanovat, että Jumala on rakkaus.  Saattavat hyvinkin olla oikeassa.

Aukkojen tiede

Yksi taistelevien ateistien lempilapsista on niin kutsuttu aukkojen jumalan käsite.  Se tarkoittaa jumaluuskäsitettä, jolla ei ole sen kummempaa funktiota, kuin olla selityksenä asioille, joista varsinaista tietoa ei ole saatavilla.  Ja mitä enemmän tietoa saadaan, sen pienemmäksi aukkojen jumala kutistuu, ja kun tiedetään kaikki, ei sille jää enää tilaa.  Tämä osoittaisi ateismin todeksi.  Kyseessä on uskonnollinen projektio, joka paljastaa käyttäjästään enemmän kuin tämä tohtisi myöntää.  Tutkailen käsitettä suhteessa kristinuskoon, jota vastaan aukkojen jumala useimmin pelataan.

Ensin on huomautettava, että kristinusko on ollut historiallisesti katsoen tiedettä tukeva ja eteenpäin ajava, ei suitsiva, voima, ja ettei se ole millään tavoin ristiriidassa tieteen kanssa.  Silloinkin, kun se on tarjonnut eri tietoa kuin aikansa tieteellinen konsensus, sen antama tieto on tavannut olla luotettavampaa kuin viimeksimainittu.  Koska ristiriitaa tieteen ja kristinuskon välillä on tuskin missään, on omituista olettaa, että kumpikaan millään muotoa murentaisi toisen perustaa.

Toinen asia, minkä aukkojen jumalaan vetoaminen paljastaa, on tietämättömyys siitä, mitkä tieteen rajat ylipäätään ovat.  Tiede ei kerro metafysiikasta, moraalista tai kuolemanjälkeisistä asioista yhtään mitään - eikä se edes voi kertoa.  Nämä asiat, aivan vastaavalla tavalla kuin filosofiakin, ovat sen keinojen ulkopuolella.  Aukkojen jumalaan vetoaminen edellyttää varsin vahvaa - suorastaan fanaattista - uskoa, jossa tieteen niminen jumala nähdään kaikkivoipana entiteettinä, joka ei suvaitse muita jumalia.

Aukkojen tiede on aukkojen jumalan peilikuva - sen uskotaan olevan selitys kaikelle, mitä ei vielä tiedetä.  Ja samaan tapaan kuin aukkojen jumalan kuvitellaan tekevän, se todella estää seuraajiaan etsimästä kysymyksiin, joihin tiede ei vastaa, vastauksia.  Tahot, jotka syyttävät jumaluskoisia yrityksestä estää keskustelu, yrittävät estää kaiken spekuloinnin asettumalla jyrkästi jokaista tahoa vastaan, joka edes yrittää vastata metafyysisiin kysymyksiin.  Aukkojen jumala on käsitteenä paraatiesimerkki psykologisesta projektiosta, jossa omat virheet nähdään muissa.

Demoneista

Demonit, pahat henget, langenneet enkelit, paholaiset - niillä on monta nimeä, ja harvalla niistä on mukava kaiku.  Mielessäni on taannoin pyörinyt kovastikin demonien nimellä tunnettu ilmiö, ja tekisi mieleni sekä pohtia hiven sitä, mitä ne ylipäätään ovat ja millä tavoin ne vaikuttavat.  Materialistiset maailmankatsomukset eivät kyseisten olentojen olemassaoloa edes tunnusta, ja moni suhtautuu niihin samalla skeptisyydellä kuin kaapissa asuviin mörköihin tai metsien yksisarvisiin.  Itse uskon niiden olevan sekä todellisia että monimuotoisia, ja koetan nostaa kynttilääni vakan alta sen verran, että kerron, miksi näin on.

Ehkäpä kuitenkin pahuuden personifikaatioista puhumisen edellytys on selittää, mitä sanalla pahuus ylipäätään tarkoittaa.  Oma ymmärrykseni sanalle on elämää kuluttava ja tuhoava toiminta, ja hyvä varsin selkeästi tämän vastakohta.  Jälkimmäiseen hyvä nyrkkisääntö on Jeesuksen tutuksi tekemä Kultainen sääntö, ensimmäiseen puolestaan versio, jonka sisällön voi typistää lauseeksi "rakasta itseäsi yli kaiken".

Olen joskus miettinyt demonien olevan ikään kuin vertauskuva hallitsemattomille biologisille vieteille, jotka päästetään valloilleen, vievät ihmisen tekemiset yli ja turmelevat sekä hänet että ympäristön, jossa hän vaikuttaa.  Olen pitkälti samaa mieltä edelleen, joskin sillä erotuksella, etten usko kyseessä olevan vertauskuva saati vietit, vaan aktiivinen paha tahto, joka pyrkii vetelemään naruistamme muun muassa vaan ei yksistään viettiemme kautta.

Helpoimmin äkättävät paholaiset ovat niitä, jotka kaikki voivat nähdä.  Kun viina tai viisari vie miestä, tai kun nainen etsii loputtomiin korkeimman mahdollisen statuksen miestä tai pirttihirmuilee siippansa elämästä helvetin, ovat kaikki selvillä siitä missä mennään, kuten myös siitä, että suunta ei ole suotava.  Nimenomaan siitä syystä, että nämä ilmiöt tunnistetaan välittömästi, ovat nämä pahuuden ilmentymät helppoja vähintäänkin tunnistaa jos ei voittaa.  Nämä tunnetaan pitkälti niin kutsuttuina yksilöiden paheina, jotka aiheuttavat joka päivä mittavia tragedioita erityisesti niin kutsutun alaluokan keskuudessa.  On joistain ehkä makuasia, kutsuuko ihmisen orjuuttanutta pahetta demoniksi vai pelkäksi heikkoudeksi - yhtä kaikki monet näistä kokevat, että heidän elämäänsä hallitsee kyseisen paheen perkele pikemmin kuin he itse.

Pahuudelle ei nimittäin tarvitse kuin antaa tilaisuus - se ottaa kyllä omansa.  Se ei siltikään voi viedä mitään, mitä sille ei anneta, eikä kukaan lähde tekemään pahaa tehdäkseen pahaa.  Pahimmillaankin kyse on itselle koetusta lyhyen tähtäimen hyvästä välittämättä sen seurauksista muille ja ehkä myös itselle pidemmän ajanjakson kuluessa.  Jokin meissä tai maailmassa vetää meitä kohti pahuutta, houkutellen ja luvaten niin kutsuttuja ilmaisia lounaita muodossa jos toisessakin.  Tämän ilmiön jokainen voi todeta omassa elämässään.

Mitä paremmalta jokin vääryys onnistuu näyttämään, sitä vaikeampaa sitä on vastustaa.  Tässä on tärkeä opetus, sillä suurimmat vääryydet, ne, jotka saavat eniten tuhoa, onnistuvat pukeutumaan hyveen kaapuun ja saada aikaan pahaa silloinkin, kun ihmiset uskovat vilpittömästi olevansa oikealla asialla.  Demonien suosikkikeino tässä on ottaa esille oikeuksien käsite aina, kun on kyse siitä, mikä on oikein tai väärin.  Kun oikea toiminta saadaan näyttämään toisten ihmisten pyrkimykseltä käyttää valtaa ihmisen itsemääräämisoikeuden ja tahdon yli, sokeutuu hän, joka kokee oikeuksiaan loukatun, sille, mistä todellisuudessa on kyse.  Kyse on petoksesta - kaikki pahuus syntyy valheesta.

Vaarallisimpia ja vaikutusvaltaisimpia paholaisia ovat ne, jotka ottavat vaikkapa yksittäisen hyvän asian, esimerkiksi tarkoituksellisen loukkaamisen välttämisen, ja käyttävät sitä sitten välineenä kaiken muun hyvän, muun muassa totuuden, tuhoamiseen.  Nostamalla yhden asian jalustalle he samalla polkevat lokaan kaiken sen, minkä jättävät nostamatta.

Pahuus on luonteeltaan orjuuttavaa.  Se pyrkii tuhoamaan vapautemme valita ja ottaa vastuu valinnoistamme.  Se pyrkii uskottelemaan, että väärä valinta on ainoa mahdollinen, luonnollinen tai tiesmitä, eikä siten edes kenenkään vika.  Jokainen tietää tämän olevan roskaa, mutta asian kohtaaminen on vaikeampaa kuin sen tietäminen.  Ja kun totuutta ei uskalla katsoa silmiin, sitä kohtaan alkaa tuntea kaunaa.  Yksi pahe ruokkii toista ja kohta ahmatti on myös ylpeä ja saamaton, vihaten kaikkia muita, jotka muistuttavat häntä olemassaolollaan siitä, miten asiat ovat.  Valintojen, jotka esimerkkihenkilöllä on rahkeita enää tehdä, määrä supistuu jatkuvasti, kunnes kyseessä on enää itseään tuhoava kuori vailla oman tahdon johtamaa sielua.  Pahuuden ei kuitenkaan tarvitse olla luonteeltaan hedonistista - ihmistä voi aivan yhtä hyvin hallita myös viha tai pelko.

Intellektuelleja piirejä houkutellaan lupauksella täydellisyydestä - mikä on abstraktina ajatuksena sinänsä helposti kuviteltavissa, mutta maan päällä alituisen muutoksen kourissa mahdoton toteuttaa.  Nämä ihmiset yrittävät tulla enkeleiksi ja pelastaa maailman - yleensä ihmisiltä itseltään näiden* oman edun nimissä - ja onnistuvat vain luomaan itsestään orjuuttavia, julmia tyranneja, jotka aiheuttavat enemmän tuhoa kuin ketkään muut.  C. S. Lewis osui naulan kantaan todetessaan, että ihminen, joka pyrkii tulemaan enkeliksi, onnistuu tekemään itsestään paholaisen.

Kirjoitukseni ei itse asiassa millään todista demonien olemassaoloa sellaiselle, joka ei moisten olemassaoloon usko.  Tosin kannattaa ehkä kysyä itseltään, josko paholaisten suurin saavutus voisikin olla usko siihen, ettei näitä ole olemassa.  Sota kun on aina niin paljon helpompaa voittaa, kun vastapuoli ei tajua olevansa sodassa.

*Merkillepantavaa on, että kun intellektuelli puhuu ihmisistä tai kansasta, hän tuskin koskaan lukee itseään kyseiseen joukkoon.

Ajatuksia koulusta

Mielessäni ovat pyörineet viime aikoina suomalaiset kasvatuslaitokset.  Niitä pidetään ehkä maamme korkeatasoisimpina instituutioina ja niiden menestystä on hämmästelty ympäri maailmaa.  Kuitenkin siinä on muutamia tekijöitä, jotka saavat miettimään systeemin toimivuutta ja nettohyötyä uudemman kerran.

Peruskoulusysteemin ensimmäinen mieleen nouseva ongelma on oppilasaineksen heterogeenisyys.  Mitä erilaisempia oppilaat ovat, sitä enemmän heillä on keskinäisiä konflikteja ja sitä huonommin yhteinen opetus istuu heidän tarpeisiinsa.  Homma toimii varsin hyvin kellokäyrän keskivaiheilla, mutta jo varsin vähäisellä poikkeamalla keskiarvosta turhautuu sekä fiksumpi että tyhmempi koulutyön ollessa naurettavan helppoa tai ylivoimaisen vaikeaa.  Älykkäämmistä koulutetaan tällä ensi sijassa laiskureita ja tyhmemmillä on melkoinen motiivi lyödä hanskat tiskiin.  Mitä enemmän viimeksimainittuja koetetaan pitää kärryillä, sitä suurempi osuus älykkäämmästä aineksesta kypsyy jarruttelemiseen ja kehittää itselleen muuta viihdykettä aikansa kuluksi.

Ainoat heterogeenisyysongelmat eivät kuitenkaan asu ÄO-eroissa, vaan ymmärrykseni mukaan niin kulttuurinen, kielellinen kuin sukupuolinenkin diversiteetti on omiaan hankaloittamaan opetuksen sujumista.  Tietäen, millaista on yrittää keskittyä opetukseen hormonien jyllätessä ylikierroksilla luokan ollessa täynnä ärsykkeitä pariutumisvietille, pidän melkoisen hämmästyttävänä, että XY-kromosomiparista osalliset oppivat yläasteella tai lukiossa yhtään mitään.  En tosin ole yhtään varma siitä, josko itse tulin tuona aikana mitään oppineeksi.

Tietysti herää kysymys siitä, että mistä kaivetaan resurssit sukupuolittain jaoteltuihin, eritasoisiin ja kulttuurikohtaisiin kouluihin, mutta viimeksimainittua en edes kannata.  Yhteiskunta toimii parhaiten yksikulttuurisena, enkä näe mitään järkeä yrittää opettaa saman yhteiskunnan jäsenille keskenään erilaisia ja ristiriitaisia arvomaailmoja.  Olettaisin, että resursseja menisi toteutettunakin korkeintaan sen verran kuin nytkin, sillä keskitetysti tarpeet huomioon ottava systeemi toimii paremmin kuin kaikkea yhden muotin läpi yrittävä.  Koulumatkojen pituuteen ja asuinalueiden homogenisoitumiseen ne saattaisivat kyllä jossain määrin vaikuttaa, mutta en keksi miksi tämä olisi kenestäkään huono juttu.

Toinen ilmiö, mikä koulumaailmassa itseäni suuresti häiritsee, on opettajamateriaali.  En tiedä, missä vaiheessa opettajiston enemmistöstä tuli naisia, enkä tiedä sitäkään, missä määrin he onnistuvat pitämään itsellään kasvattajan auktoriteettia oppilaiden kasvaessa ja koetellessa niin omia kuin systeeminkin rajoja.  Miesopettajat eivät tänä päivänä ole tähän kummoinenkaan lääke, sillä he ovat valitettavalla enemmistöllä eläviä esimerkkejä siitä, ettei heiluri koipien välissä vielä miestä tee.  Vaikutusvaltaa väistämättäkin käyttävinä aikuisina he antavat omalta osaltaan kuvan siitä, millaisia miesten ja naisten tulisi olla.  Lapset oppivat asioita esimerkin kautta, ja sitä kautta he tulevat omaksuneeksi niitäkin asioita, joita ei kannattaisi.  Elämässään eksyneen oloiset opettajat kasvattavat elämässään eksyneen oloisia oppilaita.

Kolmas ilmiö on vahvassa vuorovaikutuksessa edellisen kohdan kanssa: en ole ollenkaan varma, että 9-12 vuotta kestävä opetus luottamaan tai pikemminkin nojaamaan julkiseen valtaan ja sen edustajistoon on hyväksi kenellekään.  Koska kouluissa opetetaan asiat hoitamaan aina opettajiston kautta, ovat kilteimmät ja tottelevaisimmat täysin aseettomia öykkäreitä vastaan - kurinpitoluvattomilla opettajilla on hyvin vähän laillisia keinoja puuttua esimerkiksi kiusaamiseen.  Tämä siitä huolimatta, että paras henkilö lopettamaan kiusaamisen uhriksi jäämisen on kiusattu itse.  Lapsia opetetaan vastuun siirtämiseen ja sen pakoiluun tilanteensa haltuun ottamisen ja parantamisen sijaan.  Uskon tämän olevan erityisen tuhoisaa poikalapsille - etenkin tänä yksinhuoltajuuden aikakautena - sillä oman vastuun kantaminen, aloitteellisuus ja hallittu riskien ottaminen ovat kaikki maskuliinisia piirteitä ja selkeä etu niin sukupuoli- kuin työelämässäkin.  Koulussa näitä piirteitä pyritään ja valitettavasti myös onnistutaan suitsimaan, tuottaen siinä sivussa identiteettikriisejä, toimintakyvyttömyyttä ja ahdinkoa.  Ja sitten syrjäydytään.

Hallitsevalle eliitille tämä kaikki käy sikäli mainiosti, että mitä suuremmassa määrin kansalaiset muistuttavat huonekasvia, sitä helpompi heitä on hallita.  Kuitenkin se, mitä hallitseva eliitti etunaan pitää, ja se, mikä on yhteiskunnalle hyväksi, ovat kaksi eri asiaa.

Linkkien yhdestoista hetki

Hiljaista pohdintaa: Ajatuksia yhteiskunnasta
Jaskan pauhantaa: Oikea-vasen-vasen-vasen...
Takkirauta: Demokratia, enemmistö ja vähemmistö
Yrjöperskeles: Toinen uusinta

Bruce Charlton's Miscellany: The ruling Leftist intellectual elite: well-meaning fools, corrupt careerists, clever sillies or evil madmen?, The stupidest modern atheist criticism of Christianity
The Maverick Philosopher: Why Science Will Never Put Religion Out of Business
The Pan Galactic Blogger Blaster: Force, Saint Augustine the BlasphemousStirring Up Trouble
The Social Pathologist: Cognitive Psychology and Democracy
Vox Popoli: God is not dead

Kun poikkeuksesta tehdään sääntö

Blogin Takkirauta vetäjä, konservatiiviksi julistautuva Ruukinmatruuna, on sitä mieltä, että yhteiskunnan tason voi katsoa siitä, kuinka se kohtelee heikoimpiaan.  Hänen mukaansa kyseiset heikoimmat eivät ole sitä omasta syystään saati millään tavoin vastuussa tilanteestaan, joten muiden tehtävä on auttaa heitä pysymään toisten pystyttämillä tolpilla.  Minä näen moisessa näkemyksessä paljon empatiaa, mutta kovin vähän sitä tolkkua, mitä kyseinen blogiemäntä on niin usein peräänkuuluttanut.

Asia kun on niin, että pääsääntöisesti niillä, jotka yhteiskunnassa ovat heikoimmilla, kuten au-vanhemmilla lapsineen, homoseksuaaleilla, eronneilla, työttömillä, päihdeongelmaisilla ja niin edelleen on paljonkin tekemistä tilansa kanssa.  Heikoimmat meillä on aina luonamme, sillä vaikka miten yrittäisimme, emme voi pestä pois valintoja ja niiden seurauksia.  Yrittämällä tuhoudumme - jos hukkuvalta ei löydy tahtoa pelastua, hän vetää pelastajansa mukanaan.

Leikitäänpä kuitenkin pieni hetki ajatusleikkiä, jossa postmodernin poliittisen korrektiuden ihanteet on siinä mielessä saavutettu, että yhtäkään vähemmistöä tai heikoilla olevaa ihmistä syrjittäisi millään tavoin.  Mitä seuraisi?  Ensinnäkin se, että huonon valinnan ollessa sosiaalisesti yhtenevä hyvän valinnan kanssa, niitä tehdään helposti lisää.  Esimerkiksi avioliittoon lähdettäisiin köykäisin perustein, koska eroamisesta ei seuraisi mitään stigmaa.  Vailla moraalia, toisin sanoen oikein käyttäytymisen standardia, kukin voi itse päättää mitä tahtoo elämällään tehdä.

Lopputuloksena on sen, mikä ennen oli poikkeus, kirjaimellista muuttumista säännöksi.  Ihmisten seassa on valitettavan monta enemmän kuin vähän eksyksissä olevaa ihmistä, joille oma paikka maailmassa ei ole vielä valjennut.  Jos tällainen ihminen ei voi nojata sellaiseen systeemiin, jonka tiedetään suotavaksi ja tuottavan hyviä tuloksia, on kyseisen yksilön yhteiskunnallinen tuottavuus silkkaa lottoa.  Jos soppaan yhdistetään hyvinvointivaltion sosiaaliturva, on synnytetty itseään kiihtyvällä tahdilla turmeleva kurimus.

Moraali on sellainen, jollaiseksi se on kovempina aikoina muodostunut, sen takia, että se on selvinnyt niistä.  Jos se nakataan tunkiolle, väitetään minkä tahansa käytöksen olevan yhtä hyvää kuin muutkin, ja sosialisoidaan tulonsiirtoja poistamaan näiden ihmisten kestämättömien valintojen seuraukset, niin mitä ylipäätään voi tapahtua?  Rupeavatko ihmiset sitten päätymään omillaan käyttäytymään moraalin mukaan, johon mikään kehote tai paine ei heitä vedä?

Vai olisiko sittenkin niin, että mitä vähemmän ihminen joutuu olemaan tekemisissä elämän realiteettien kanssa, sitä vähemmän hän niistä välittää?  Vastaus kysymyksiin löytyy vilkaisemalla poliittisia broilereita.

Sosiaalidemokratiaa vastaan

Yksi tuhoisimpia tietämiäni asioita on hyvinvointivaltiomme suurimmaksi saavutukseksi usein mielletty sosiaalidemokratia.  Se on ilmiö, joka on omalta osaltaan valtavassa vastuussa nykyelämän kurjistumisesta niin taloudelliselta kuin henkiseltäkin kantilta.  Koska monet konservatiiveina itseään pitävät tahot kannattavat sosiaalidemokratiaa sellaisena kuin se esimerkiksi 40 vuotta sitten vielä tunnettiin, haluan tehdä tiettyä pesäeroa heihin ja kertoa, mitkä syyt saavat minut hylkäämään sen rappeuttavana systeeminä.

Sosiaalidemokratia rakentuu pitkälti tulonsiirtojen varaan.  Näitä tehdään tahoilta toisille edesauttamaan ihmisten elämistä silloin, kun näiden omat rahkeet eivät siihen riitä (ja laajemmassa mittakaavassa jos halutaan vaikkapa antaa Kreikalle avoin piikki).  Tällöin ihmiset saavat tietynlaisen turvaverkon, joka estää heitä kärsimästä mokiensa seurauksia täysimääräisenä.  Sen tarkoitus on estää äärikäyttäytymistä ja rikollisuutta poistamalla siihen tarvepohjaiset syyt.  Viimeistään tässä vaiheessa varoituskellojen pitäisi soida.

Ilmaisia lounaita ei ole.  Joku maksaa aina.  Ja kuten kaikessa muussakin sosialismissa, maksajana on keskiluokka.  Sosiaalidemokratian pohjana on pähkähullu usko siihen, että perseily lakkaa sillä, että muut maksavat perseilijöiden virheistä ja heidät päästetään kuin koirat veräjästä.  Jokainen asiaa koskaan hetkenkin ajatellut ihminen tietää, että jos typerät valinnat eivät tulekaan puremaan takalistosta tai ne eivät pure tarpeeksi kovaa, niitä tehdään lisää.  Loputtomiin.  Toimintatapojen korjaaminen kysyy aina työtä, ja ihmiset pyrkivät minimoimaan tarpeensa tehdä töitä.  Täten sen sijaan, että virheistä maksaisivat niitä tekevät tahot, niistä pakotetaan maksamaan ne, jotka eivät niitä tee.

Mitä tällainen touhu tekee yhteiskunnan moraalille ja sisäiselle luottamukselle?  Murentaa sitä tehokkaimmalla kuviteltavissa olevalla tavalla: asettuu yhteiskunnan väkivaltakoneiston voimin kunnolla eläviä vastaan niiden puolelle, jotka turmelevat omansa ja/tai toistenkin elämät.  Tismalleen tätä länsimaalaisen sosiaalidemokratian hallinto ja väkivaltakoneisto palvelevat, milloin minkäkin epämääräisen hyvän nimissä.

Moraalin murentumisella on toinenkin seuraus: se turmelee empatian.  Kun auttaminen tapahtuu verovaroin, aniharva kokee enää mitään velvollisuutta pitää huolta lähimmäisistään - puhumattakaan vähemmän läheisistä.  He kokevat, että ovat jo maksaneet siitä, että yhteiskunta hoitaa homman.  Empatian hyve on pitkälti tapettu pakottamalla ihmiset osallistumaan vasten tahtoaan.

Koska auttamispakko on kaikkien tiedossa, on houkutus heittäytyä kasvottomista maksajista - persoonattomasta valtiosta - muodostuvan turvaverkon varaan maksimoitu.  Kukaan ei ole sukua saati ystävä valtiolle, eikä koe mitään velvollisuutta kiitollisuuteen saati takaisinmaksuun saamastaan avusta.  Päinvastoin; yhä useampi kokee, että ensinnäkin heille kuuluu mukava elanto ja toiseksi se, mitä he saavat, ei ole tarpeeksi.  Kyky hahmottaa tuottavan työn ja käsillä olevien resurssien suhdetta heikkenee olemattomaksi, koska siihen ei olla enää missään kosketuksissa.  Sitten aletaan kokea kaunaa ruokkivaa mutta välinpitämätöntä kättä kohtaan.

Sosiaalidemokratia on systeemi, jossa ihmisten tarve (ja sitä kautta myös halu) keskinäiseen kanssakäyntiin minimoidaan ja koetetaan syrjäyttää mahdollisimman moni normaali ihmissuhde instituutioilla, jotka synnyttäisivät jonkinlaisen symbioosin valtiokoneiston kanssa.  Tämän sivutuotteena ihmiset tulevat aina vain välinpitämättömämmiksi mitään muuta kuin omaa napaansa kohtaan, koska instituutioiden tarjoamat vaihtoehdot ovat aina helpompia - heitä kun on näiden kuluttajiksi lapsesta asti koulutettu niin kasvatuslaitosten kuin mainostajienkin taholta.

Setä Samulin hirmuinen vaimo, Samantha-täti, tekee kaikkensa tuhotakseen ihmisten edellytykset ja mahdollisuudet normaaliin, mielekkääseen ja terveeseen elämään - näiden oman edun nimissä.  Yritys suojata huonoja valintoja tekevät ihmiset valintojensa seurauksilta parempia valintoja tekevien kustannuksella tekee käytännössä mahdottomaksi kummallekaan taholle vastata elämästään ja menestymisestään.

Kuka enää voi ihmetellä sitä, että niin kutsutussa hyvinvointivaltiossa ihmiset voivat kasvavissa määrin pahoin, kärsivät mielenterveysongelmista eivätkä luota tulevaisuuteen?

Hedonistin jumalasta

Hedonistilla tarkoitan ihmistä, jonka mielestä onnellisuus on sidoksissa dopamiiniin, jolla aivot palkitsevat tiettyjen ärsykkeiden noudattamista.  Näiden ihmisten ylin päämäärä on seurata limbistä järjestelmäänsä, oli se sitten keskittynyt rahan haalimiseen, seksiin, syömiseen, huumeisiin tai mihin hyvänsä muuhun emotionaalista mielihyvää tuottavaan viettiin.  Liberaalin maailmankatsomuksen taustalla on pitkälti se käsitys, että ihmisen pitäisi saada voida toteuttaa viettejään sellaisenaan ilman, että tätä katsottaisiin karsaasti.  Kuitenkin hedonismin jumala tekee seuraajistaan Sisyfoksia, jotka eivät koskaan pääse maaliinsa.

Onnellisuuden tavoitteluun itsessään tähtäävä maailmankatsomus on siitä huono, että se, minkä uskomme tekevän meidät onnellisiksi, ja se, mikä meille on hyväksi, ovat usein eri asioita.  Se dopamiiniannos, minkä seksuaalihurjastelija saa ensikokemuksestaan, on aina suurempi, kuin minkä hän saa myöhemmistä.  Täten se suuri kokemus, jota yritetään toistaa pyrkimällä samaan tilanteeseen - kuten esimerkiksi ensi seksikertaan uuden kumppanin kanssa - jää toistumatta.  Vaikka tilanne olisi sama tai parempi muuten, on aivojen kyky vastaanottaa dopamiinia heikentynyt.  Ns. high ei ole enää yhtä voimakas.

Samaan aikaan aivoradat rutinoituvat, ja tottuvat odottamaan mielihyväänsä ainakin muutaman kerran toimineesta toiminnasta.  Tällöin mielihyvää haluava ihminen hakeutuu luonnostaan sen asian pariin, josta on sitä aikaisemminkin saanut.  Hinku tehdä mielihyvää tuottavaa asiaa kasvaa, mutta siitä saatu mielihyvä heikkenee.  Tästä syystä moni hedonisti joutuu viimeistään keski-iän kynnyksellä valtavaan kriisiin, kun "mikään ei enää tunnu miltään".  Kemiallinen yritys saavuttaa onnea on tuomittu epäonnistumaan.  Tätä ilmiötä ongelmineen käsittelevät mm. Michel Houellebecqin teokset.

Hedonistin ei välttämättä tarvitse olla seksillä tai ruualla mässäilijä, vaan dopamiininsa voi saada niin voittamisen tunteesta, jännityksestä kuin pelostakin.  Tietokonepeleihin, extremelajeihin tai pornoon koukussa oleva ihminen on yhtä lailla hedonisti kuin häntäheikkikin.  Hedonismilla on niin monta muotoa, että ainoaksi yhdistäväksi tekijäksi jää aistinautinto, jota pyritään toistamaan, mutta epäonnistutaan vääjäämättä.  Hedonisti häviää aina: uhraa elämänsä onnellisuudelle sitä koskaan tavoittamatta.

Ihmissuhteissa hedonismi on tuhoisimpia mahdollisia lähtökohtia: hedonistille toinen ihminen on olemassa lähtökohtaisesti omien halujen täyttämistä varten ja siten arvokas lähinnä välineellisessä mielessä.  Ihastuksen ja tämän kanssa vietettyjen ensikokemusten dopamiiniryöppyä ja tunnekarusellia on vaikea uusia.  Näitä ensisijaisesti hakeva ihminen pettyy kumppaniin kuin kumppaniin ennen pitkää ja alkaa sabotoida suhdettaan kunnes se kaatuu.  Tästä katkeroituneet ihmiset toisinaan yrittävät uudestaan toisen ihmisen kanssa, samoin lopputuloksin, tai sitten lyövät hanskat tiskiin ja lähtevät "järkiavioliittoon" olemaan onnettomia lopun ikäänsä.  Onnellisuutta ja nautintoja tavoittelevan hedonistin käsitys elämästä on sittenkin tragedia.

Vastaavalla tavalla kuin mässäilijä ei loppujen lopuksi edes nauti syömästään ruuasta samassa määrin kuin kohtuudella syövä, ei onnellisuutta jumalanaan pitävä ihminen koskaan tavoita kohdettaan kuin pieniksi hetkiksi, joita ajan mittaan tulee aina vain vähemmän ja heikompina.  Todellinen onnellisuus, samoin kuin terveellä pohjalla oleva parisuhdekin, ovat mahdollisia saavuttaa, mutta niitä ei tavoita "minä tahdon" -lähtökohdasta.  Pysyvä onnellisuus ja rakkaus ovat seurausta hyvin elämisestä - siitä, että keskittyy olemaan hyvä, sen sijaan, että keskittyisi miettimään, mitä kulloinkin tekisi mieli.

Näin ihmisistä tehdään karjaa

Lausunto siitä, että jossain määrin yli 90% ihmisistä on karjaa, on varsin yleisesti tunnettu, ja mahdollisesta epäeettisyydestään huolimatta todeksi tunnustettu.  Asian voi todeta kuka hyvänsä tekemällä lyhyen vertailun vaikkapa oleellisimmiksi katsomiensa poliittisten kirjoittajien lukijamääriä ja verrata niitä muoti- tai meikkiblogeihin puhumattakaan varsinaisista massamedioista, ja pitää mielessä, että kyseisten ihmisten yhteiskunnallinen vaikutusvalta on sama kuin omammekin.  Oikeasti tärkeät asiat, maan ja tulevien sukupolvien tulevaisuus ja se, mitä asioille pitäisi tehdä, kiinnostaa häviävän pientä vähemmistöä.  Lopuista on paljon olennaisempaa tuntu siitä, että ollaan tekemisissä tärkeiden tai ainakin kiinnostavien asioiden kanssa.

Ihmiset priorisoivat asioita eri tavalla, ja suureen mittakaavaan vaikuttavat asiat ovat yleensä hankalia opetella ja niihin liittyviä ongelmia on vielä vaikeampi ratkaista.  Valtaosa meistä on ihmisiä, joille henkilökohtainen viihtyminen ja mukavuudenhalu tällä hetkellä ajavat prioriteettilistalla pitkän tähtäimen hyödyn yli.  Tämä on selviö: muuten Seiskaa ei olisi eikä sen puoleen Salkkareitakaan.  Pelkkä viihde ei ole kuitenkaan ainoa asia, mikä estää ihmisiä keskittymästä oleelliseen; paljon tärkeämpi vaikuttava tekijä on uutisointi.

Niin kutsutuissa uutisissa käsitellään loputtomasti asioita, jotka eivät koske elämäämme millään tavoin, ja jotka ovat pääsääntöisesti haitta pikemmin kuin hyöty, jos halutaan olla oleellisista asioista selvillä.  Nekin kerrat, kun uutiset koskevat jotain oleellista ja maan tulevaisuuden kannalta tärkeää asiaa, niistä kerrotaan sekä niin vähän että niin harhauttavasti, etteivät ne onnistu kiinnittämään oikein kenenkään huomiota.  Ja kun lehti on luettu, tuntuu siltä, että nyt ollaan selvillä maailman oleellisista asioista - sillä, onko näin, ei ole niinkään väliä.  Tämä johtuu siitä, että ihmiset tuppaavat tuntemaan asiat, joihin käyttävät paljon aikaa, tärkeiksi, riippumatta siitä, ovatko ne.

Kyseessä on siitä ilkeä tilanne, että meitä kiinnostavat pääsääntöisesti enemmän viihdyttävät asiat kuin elämiseemme vaikuttavat asiat.  Tästä johtuen vaikkapa julkimoista luetaan enemmän kuin politiikasta.  Kaikki moiseen käytetty aika on kuitenkin pois rakentavammasta tekemisestä, kuten itsensä ja ympäristönsä huolenpidosta ja yhteisönsä vahvistamisesta.  Joidenkin mukaan yhteiset nimittäjät julkimoiden muodossa tuovat tiettyä yhteisöllisyyttä, mutta itse koen, että alimman yhteisen nimittäjän varaan rakentuva yhteisöllisyys on yhtä tyhjän kanssa - se lakkaa olemasta välittömästi kun sen ylläpito edellyttäisi töitä.

Viihteen, oli se sitten missä muodossa hyvänsä, muodostuminen itsetarkoitukseksi vetää huomion itseensä.  Tällöin kuvaannollisesti sanoen ei pidetä enää katsetta pallossa, vaan hävitään peli.  Viihtyminen on erinomainen asia - silloin, kun se on seurausta jonkin hyödyllisen asian tekemisestä. Itsetarkoituksena se on myrkkyä, joka heikentää yksilön kykyä sopeutua tai muokata ympäristöään itselleen sopivammaksi.

Superfood-ilmiöstä

Taannoin tulin jossain määrin lukeneeksi Superfoodeista, toisin sanoen äärimmäisen ravinnepitoisista ruoka-aineista, joita saa erityisesti tosi kaukaa maailmalta.  Päätinpä sitten, luettuani niiden ällistyttävästä vaikutuksesta elämiseen ja olemiseen, testata mitä vaikutusta niillä omalla kohdallani oli.  Olen käytellyt viimeisen parin kuukauden aikana suhteellisen säännöllisesti niin spirulina-merilevää, maca-juurta kuin hifisuolaa Himalajaltakin.  Lisäksi on tullut natustettua raakasuklaata, lisättyä C-vitamiinin käyttöä ja ostettua käytännössä kaikki ruoka-aineet luomuna.  Tulin myös kokeilleeksi ravintohifismoothieta - tosin vain kerran.  Miltä nyt tuntuu?

Sanalla sanoen antiklimaattiselta.  En huomaa minkäänasteista eroa elämääni ennen kyseisten tuotteiden käyttöä.  En voi paremmin, en tosin voi sanoa voivani huonomminkaan.  Luettuani kilometreittäin tekstiä orgastisen ihanasta elämästä, jonka superfoodit tuovat, olisin odottanut huomaavani edes jotain.  Mutta kun ei.  Ainoa paikka, missä kokeilu vaikutti oleellisesti, oli lompakko.  Ruokaan meni rahaa suurin piirtein tuplaten sen mitä normaalisti, eikä se kokoiselleni, hiukan alle satakiloiselle uroolle, ole alunperinkään ollut kovin pieni summa.

Todettava on, että pidän juureksista, hedelmistä ja marjoista, ja vaikka syön niitä aavistuksen enemmän nyt kuin ennen kokeiluani, olen niitä syönyt tähänkin asti päivittäin, minkä lisäksi vaimoni kanssa teemme jokseenkin kaiken ruokamme itse.  En tahdo torpata kenenkään elämää mullistavia kokemuksia superfoodien kanssa - ehkä olen itse tehnyt jotain väärin tai vaikkapa tavattoman onnekas ja sitä kautta terve kehnommallakin ravinnolla.

Olen jossain määrin tietoisempi siitä, mitä kaikkea nykyisin suuhuni laitan, ja veikkaan suosivani luomua vastakin, jos sen hinta on siedettävissä rajoissa.  Kuitenkin suhtaudun skeptisesti myös kulttimaiseen hehkutukseen elämän kääntävästä ilmiöstä, joka nyt ei vaan satu aikaansaamaan kohdallani yhtään mitään.  Sitä, että syö vähemmän teollisuusmyrkkyjä, on toki vaikea pitää huonona asiana, ja ruuan laatuun ja puhtauteen kiinnitän vastakin huomiota.

Misoteistin teologia

Sekä kalvinisti että ateisti puhuu teologiasta samalla tavalla, ja, lukuun ottamatta käsityksiään siitä, onko Jumalaa olemassa, ovat sen sisällöstä myös samaa mieltä.  Se, mistä ei kumpikaan tingi missään kohdin, on se, että hänen allekirjoittamansa käsitys teologiasta on oikea.  Siinä, missä kalvinisti luottaa sokeasti erehtymättömän ihmisen teologiseen tulkintaan, näin tekee myös ateisti.  Tässä kirjoituksessa pohdin sitä, miksi tämä on, paitsi väärä lähestymistapa, myös väistämätön tie käsitykseen pahasta Jumalasta eli misoteismiin.  Ei ollut mielestäni ollenkaan yliampuvaa Gilbert Chestertonilta kutsua kalvinisteja saatananpalvojiksi.

Ensimmäinen asia, mistä ateistit ja kalvinistit ovat samaa mieltä, on kaksinkertainen predestinaatio.  Sanahirviö tarkoittaa sitä, että kaiken luominen yhdessä kaiken tietämisen kanssa tuottaa tulokseksi loogisesti myös kaiken tekemisen.  Tällöin kaikki on ennalta määrättyä, mitään vapaata tahtoa ei ole olemassa, vaan ainoa toimija maailmassa on tosiasiallisesti kosminen nukkemestari käsinukkiensa kanssa.  Kätevästi samalla pääsee eroon myös henkilökohtaisesta vastuusta ja täten kullakin on vapaat kädet tehdä aivan mitä mieleen juolahtaa, koska kaikki on kuitenkin korkeamman valitsemaa.  Looginen seuraus näkemyksen omaksumisesta on se, että synti lakkaa olemasta olemassa missään merkityksellisessä mielessä.

Toinen edellämainittujen tahojen yhteinen näkemys on edellisestä johtuva käsitys siitä, että mitään kyseisen jumaluuden tahdon vastaista ei tapahdu eikä voi tapahtua - kaikki on osa jumalaista suunnitelmaa.  Tämä näkemys yhdessä Raamatun lukemisen kanssa tuottaa hullunkurisia ristiriitoja, jotka saavat tilanteen vaikuttamaan siltä kuin kolmevuotias tenava leikkii nukeilla, joita sitten rupeaa soimaamaan siitä, miten on näillä leikkinyt.  Kaiken lisäksi mokoma hirviö nakkaa mielivaltaisesti sitten näitä lelujaan helvettiin ikuiseen kidutukseen.  Käsityksen loogisesta lopputuloksesta, sekopäisestä itselleen kiukuttelevasta ja vastuun muualle kaatavasta kaikkivaltiaasta on vaikea pitää.

Mitään näistä näkemyksistä on tosin uskomattoman vaikea sovittaa yhteen Raamatun sisällön kanssa - jos misoteismi olisi totta, se voisi vielä istua Vanhaan testamenttiin (joskin sekin edellyttäisi todella tarkoitushakuista tulkintaa), mutta Uuteen ei sitten pirullakaan.  Raamatusta käy useilta osin täysin ilmiselväksi se, että on ollut tilanteita, joissa Jumala ei ole tiennyt tulevaa, saati kaikkea kyseisellä hetkellä tapahtuvaa, mikä romauttaa nukkemestari-korttitalon välittömästi.  Koska Jumala ei tiedä kaikkea, vapaasta tahdosta tulee jälleen käsitteenä mahdollinen.  Sen mukana mahdollistuu myös luomusten henkilökohtainen vastuu valinnoistaan ja tekemisistään.

En tässä väitä, etteikö Jumala halutessaan voisi ottaa kaikesta selvää, mikä tarkoittaa sitä, että kyseinen olento olisi voliskientti (tietää halutessaan) omniskientin (ei voi olla tietämättä koko ajan kaikkea) sijaan.  Uskon vapaan tahdon olevan myös Jumalan prioriteettilistalla varsin korkealla, mistä syystä tämä ei vaikuta useinkaan käyttävän mahdollisuuttaan ottaa asioista selkoa etukäteen.  On tietysti oma kysymyksensä, missä määrin mielekäs käsite "etukäteen" edes on olennolle, joka kaikesta päätellen on paitsi fyysisen maailman myös sitä kautta ajan tuolla puolen.

Toinen asia, jonka ateistit ja kalvinistit unohtavat uskossaan jumalaiseen kaikkitoimijaan, on tämän maailman jumala.  He eivät usko Saatanaan minään Jumalasta erillisenä voimana, vaan samanlaisena tämän tahdottomana orjana kuin ihmisetkin - yhtenä mielipuolen uhrina muiden joukossa.  Kuitenkin hyvän ja pahan taistelu on Raamatussa oleellisessa osassa, erityisesti ateistien vierastamassa Uudessa testamentissa.

Se, että kaikki olisi Jumalan tahdon toteutumista, tekisi Jumalasta myös valehtelijan, sillä Raamatun ilmoituksen mukaan Jumala ei ainoastaan ollut tietämätön joistakin asioista, vaan myös kykenevä katumaan sekä tekemisiään että tapahtumia.  Jos vapaata tahtoa ei olisi olemassa, olisi todella skitsofreenistä yrittää tavalla jos toisellakin taivutella luomuksiaan toteuttamaan tahtoaan ja vastaamaan rakkauteensa jos asiantila ei ole näiden käsissä.

Se, että Jumala olisi valehtelija, tekisi itse asiassa Raamatusta ylipäätään epäluotettavan ja sellaisena kelvottoman opaskartan ihmiselämään.  Kaiken - myös maailmassa tapahtuvan pahan - itse aiheuttava Jumala olisi paitsi pahuuden Jumala, myös valehtelija, eikä yksikään totuutta arvossa pitävä voisi olla tätä vihaamatta.  En ihmettele lainkaan sitä, että jokseenkin jokainen teologisia kysymyksiä miettinyt ateisti on myös misoteisti.

Kuitenkin, vapaasti Paavalia mukaillen, me näemme totuuden raamatullisen ilmoituksenkin kautta vain himmeän lasin läpi.  Meidän kaikkien teologisissa näkemyksissä ei ainoastaan voi olla virheitä - niitä on varmasti.  Tästä syystä täydellisen teologian tuputtajaan olisi viisasta suhtautua melkoisella skeptisyydellä - ajoi hän sitä missä tarkoituksessa hyvänsä.  Inhimillinen erehtymättömyys on jotain sellaista, mitä yksikään teologiset näkemyksensä Raamattuun pohjaava ei yksinkertaisesti voi allekirjoittaa.

Vääriä käsityksiä vastaan

Olen päätynyt kerran toisensa jälkeen nokikkain hyvin kummallisten käsitysten kanssa, mitä kristinuskon sisältöön tulee.  Puutun tässä näistä pariin, ja ensimmäinen koskee ateistista todennäköisyyslaskentaa.  Esimerkkinäkemys on "ota korttipakka, jossa on 100 000 korttia ja näistä vain yksi on oikea, minkä veikkaat todennäköisyydeksi sille, että valintasi osuu oikeaan?"  Kysymyksessä ja periaatteissa, joista se lähtee, on useampiakin virheitä.

Ensinnäkään uskontoa ei valita lottoamalla sokkona, vaan uskovat tuppaavat punnitsemaan aineistoaan jatkuvasti kokemuksen ja ymmärryksen karttuessa.  Tätä asiaa ateistien on usein vaikea ymmärtää, sillä pääsääntöisesti metafysiikkaan mitään mielenkiintoa kohdistavat ateistit ovat päätyneet ateismiinsa nimenomaan kokemuksensa ja ymmärryksensä varassa, eikä heille mahdu päähän, että uskossa voisi olla kukaan muu kuin lapsenuskoinen ja mitään kyseenalaistamaton ihminen.  Osuvampi vertaus, jos korttipakoissa halutaan pysyä, olisi näyttää kortit ja kertoa sekä antaa läjäpäin tuntomerkkejä sekä oikeasta maasta että numerosta.  Yhtäkkiä oikean valitseminen väärien heinäsuovasta ei kuulostakaan yhtään niin vaikealta.

Tähän tavallaan liittyen päästään toiseen virheeseen, joka on olettaa kyseisen uskon kohteen olevan oikea pelkästään sattumalta, ikään kuin kosmisten arpajaisten voittaja, jonka asemasta ei voi päätellä mitään tämän ominaisuuksista.  Valtaosa minkään uskontojen jumalista ei edes ole minkään sortin luojia, vaan ovat pikemminkin jonkin ominaisuuden tai luonnonilmiön antropomorfisointeja, milloin eivät muistuta ihmistä, jonka suorituskyvyn volyyminappula on kaakossa.

Todennäköisyyksiin tällä tavoin vetoava paljastaa olevansa Azathothiin uskova nihilisti, mistä syystä hänen on hylättävä se mahdollisuus, että maailmankaikkeudessa ja olemassaolossa voisikin olla jokin järki ja tarkoitus.

Kolmas häkellyttävän outo näkemys on väittämä kristinuskon vihamielisyydestä elämälle.  Tätä toitotti kovaan ääneen muun muassa eräs, joka kysyi, että "mikä voisikaan olla parempaa kuin himoitseminen?"  Näkemyksen mukaan kristinusko kieltää kategorisesti kaikki nautinnot ja muut asiat, joista ihminen voi saada sekä henkistä että fyysistä tyydytystä.  He eivät yleensä ottaen pysty erottamaan lempeyttä heikkoudesta saati toisen posken kääntämistä öykkäreille alistumisesta.

Ensinnäkään kristinusko ei millään muotoa kiellä ihmistä tuntemasta mitään - kyseessä ei ole mikään buddhalaisuuden muoto.  Jokaiselle tunteelle on oikea aikansa ja paikkansa, minkä lisäksi myös kristitty voi toteuttaa himojaan, mistä yhtenä todisteena lieneekin näiden terve lisääntymisfrekvenssi.  Se, että ei pane jokaista vastaantulijaa ei tarkoita sitä, etteikö panisi lainkaan.  Kyseinen vietti on vain ohjattu rakentavaan ja niin itseä kuin yhteisöäkin tukevaan suuntaan.

Elämälle vihamielisyyden sijaan kaikki kyseisen uskonnon opit tukevat sekä yksilön geenien että yhteisön elinvoimaa ja kykyä selvitä olosuhteiden vaihtelussa.  Hedonismilla hekumoineen kaverin näkemys puolestaan tähtää vain omien viettien täyttämiseen, minkä hedelmistä kirjoitinkin jo viimeisimmässä tekstissäni.

Mitä tulee kysymykseen siitä, mikä voisi olla parempaa kuin himoitseminen, on oma vastaukseni rakkaus.  Sitä, mitä eroa sillä himoon on, ei tosin hedonisti voine ymmärtää.

Moolok

Tässä maailmassa on joskus palvottu Moolokia, kuolemanjumalaa, jolle pääsääntöisesti uhrattiin esikoislapset.  Kultti sittemmin haipui historian hämäriin, kunnes astui uudelleen esiin "vapaus" -nimisessä kaavussa, kutsuen itseään liberalismiksi.  Enää Moolokin vaatimus ei ollut pelottava uhkavaatimus, vaan jotain, mihin pyrkiä.

Semantikot huomioiden muistutan käyttäväni termiä liberalismi enemmänkin kristinuskoon pohjautuneen yhteiskunnan ilmiönä tai ilmiöryppäänä, joka pyrkii vapauttamaan kaikki kristillisten arvojen epäinhimillisestä ikeestä.  Ismin virallistäsmällisen merkityksen pohtiminen ei istu osaksi tätä mietintää.

Liberaalin politiikan tunnistaa siitä, että sen noudattaminen heikentää ja nakertaa yhteiskuntaa.  Liberalismin ihannoimat ja jalustalle nostavat asiat tuhoavat kukin minkä tahansa yhteisön, jossa niistä muodostuu sääntö - kelvottomasta tehdään ihanne.  Jokainen liberaali idea on käytäntöön sovellettuna heikentänyt kulttuurin voimaa ja kykyä selviytyä olemassaolon taistelussa.  Se heikentää, rappeuttaa, suorastaan kylvää hidasta kuolemaa.

Tänä päivänä Moolok niittää enemmän satoa kuin koskaan ennen, eikä se enää tyydy pelkkiin esikoisiin. Niin sanotusti uskonnoton yhteiskunta palvoo mielihalujaan ja ahneuttaan tulevien sukupolvien kustannuksella - niin demografisesti, taloudellisesti kuin mielenterveydellisestikin.

Moolokin papit myyvät kulttiaan iskusanoja toitottamalla.  Kun asiat näytetään oikeuksien ja tasa-arvon peilin kautta, riittää tapeltavaa maailman tappiin saakka vailla tilaa ajatella hetkeäkään sitä, mikä olisi oikein.  Arvot kääntyvät päälaelleen lähes huomaamatta, sillä Moolokin papiston harhauttamat eivät tiedosta katsovansa vääristävään peiliin.  Jotkut ovat yrittäneet taistella peilin kautta takaisin, mutta se on vain tappiota hidastavaa taistelua - todellinen puolustus rikkoisi liberaalin kielenkäytön peilin ja astuisi sen ulkopuolelle.

Kyseessä on kuoleman kultti, joka tavoittelee itsetuhoa kaikilla kuviteltavissa olevilla tavoilla.  Moolokin valtakunnassa jopa Buddhan misantrooppinen toive ikuisesta kuolemasta toteutuu.

Vähän luonnollisesta laista

Niin kutsuttu luonnollinen laki, joka tähtää ihmisten onnellisuuden ja hyvinvoinnin maksimointiin, on minusta varsin mielenkiintoinen käsite.  Se on siinä mielessä hyvinkin luonnollinen, että kullekin meistä onnellisuus ja hyvinvointi ovat ensiarvoisen tärkeitä asioita.  Tulin aihetta pureskellessani ajatelleeksi paria asiaa, joita valotan lyhyesti tässä.  En käsittele asiaa lainkaan juridiselta kantilta, koska sitä ovat käsitelleet monet paremmin kuin mihin rahkeeni riittäisivät.

Joissain piireissä luonnolliseksi laiksi mielletään ne asiat, joihin meillä on luontainen taipumus, mutta tämä tulkinta alentaa ihmisen eläimeksi.  Näkemyksen suurin vuotokohta on siinä, että ihmisillä on, paitsi vietit, jotka motivoivat meitä joihinkin asioihin, myös taipumus ja kyky pohtia, jolloin luonnollista lakia - sitä, mikä on ihmiselle luontaista - ei voi typistää itsekkyydeksi.

Käsitteinä onnellisuus ja hyvinvointi ovat aavistuksen liukuvia; kullekin meistä ne tarkoittavat eri asioita ja se, mikä tuottaa onnellisuutta yhdelle ei välttämättä tuota sitä toiselle.  Onnellisuus on muutenkin pitkälti ihmisen tavoittamattomissa: aina saavutettuamme yhden tavoitteen voimme sanoa korkeintaan, että olemme onnellisempia kuin siihen asti.  Hyvinvointi puolestaan on jossain määrin suhteellinen käsite sekin, ja iän karttuessa seinä nousee väkisinkin vastaan.

Ehkäpä kyseiset tavoitteet sitten ovat turhan epäselviä todella tavoiteltaviksi.  Mikä tilalle?  Uskonnolliseen lähdeaineistoon nojaten nostan tavoiteltavaksi asiaksi elämän.  Tällöin henkilökohtainen imperatiivi olisi tuottaa mahdollisuuksiensa mukaan niin kelpoista jälkikasvua kuin mahdollista.  Nähdäkseni tämä tavoite on se maali, johon tunnetut moraalit pääsääntöisesti pyrkivät.  Se on myös, sikäli kun oikein ymmärrän, yksi kristillisenkin moraalin tavoite.  Tätä elämänohjetta C.S. Lewis nimitti Taoksi kirjassaan The Abolition of Man, ja esitteli teoksen liitteessä käsitteen sisältöä.

Pidän tavoitetta uskottavana ja sopivana ihmisen luonnolliselle laille.  En ainakaan kykene kyseenalaistamaan sitä saati keksimään parempia vaihtoehtoja.  Sen voi todeta itse kukin tuottavan toteuttajalleen ja siitä osallisiksi pääseville enemmän onnellisuutta kuin muut toimintatavat - vaikka nämä muut saattaisivatkin tuottaa onnellisuuden tunteita nopeammin.

Jos siis ihmiselämän ylläpito ja tuottaminen on tavoiteltavaa, on sitä hedelmättömästi kuluttava ja tuhoava toiminta vältettävää.  Kukin meistä voi tietysti kohdallaan todeta, ettei jatkuvasti toimi tavoitetta silmälläpitäen, vaan tulee toisinaan, jotkut useinkin, sortuneeksi (itse)tuhoisaan toimintaan lyhytnäköisistä syistä.  Tätä touhua kutsutaan tietyissä piireissä synniksi, eikä se taida sittenkään olla niin elämälle vihamielinen käsite kuin miksi sitä on toisissa piireissä kutsuttu.

Ajatuksia höpöhumanismista

Siinä osassa blogosfääriä, jossa olen enimmäkseen aikaani kuluttanut, on parjattu humanistisia oppiaineita jokseenkin yhtä paljon kuin niistä ylipäätään on mitään sanottu.  Kyseisiä aineita on pidetty paitsi tuottamattomina myös hyödyttöminä, minkä lisäksi ne eivät tarjoa kummoistakaan elatusta opiskelijalleen.  Kuitenkin samojen tahojen alituinen valituksen aihe on humanistien vaikutusvalta ja aikaansaannokset sekä median, kulttuurin että politiikan saralla.

Niin paljon kuin esimerkiksi marxilaiset tahot ovatkin saaneet tehdyksi pahaa kunnon kansalaisille, on heidän puolestaan sanottava, että ainakin he ovat saaneet aikaan.  Soluttauduttuaan yliopistoihin ja hakeuduttuaan poliittisille urille ovat he saaneet käytännössä vapaat kädet soveltaa päättömiä kokeilujaan kenenkään estämättä.

En ole mielissäni siitä, että oppiahjoja on käytetty ja käytetään poliittisen agitoinnin ja aivopesun välineinä, mutta en voi myöskään väittää, etteikö se olisi osoittautunut tehokkaaksi toimintatavaksi.  Virallisuuden leima, jonka valloitetut instituutiot edustajilleen suovat, luo tieteellisyyden ja täten asiaan perehtymättömän korviin totuudellisuuden tunnun kaikkeen, mitä kyseiset tahot tekevät, samalla kun tiedotusvälineet tekevät parhaansa jättääkseen näiden vaihtoehdot marginaaliin.

Olen samaa mieltä siitä, että humanististen oppiaineiden ehkäpä viimeisin vuosisata on enemmän kuin vähän marxilaissävytteistä ja on vaikea lukea itseään mistään humanistisesta aineesta maisteriksi joutumatta tutustumaan Antonio Gramsciin ja tämän myrkyllisiin oppeihin.  Marxin ja Gramscin haamut häämöttävät niin dekonstruktion, pluralismin, feminismin, antirasismin kuin ehkä vähemmän yllättäen uusmarxilaisuudenkin takana.

Humanismin suurin höpö istuu siinä, että samaan aikaan valitetaan patriarkaalis-rasistis-kapitalististen arvojen pahuutta ja toisaalta tehdään kaikki mahdollinen kaiken niistä poikkeavan tuhoamiseksi.  Dekonstruktio on nimenomaan väline, jota soveltamalla tuhotaan kaikki paitsi materia.  Ja kun se kaikki muu on tuhottu, on jäljellä vain raha, valta ja omat halut.  Toisin sanoen ainoiksi arvoiksi, joita ei käy kiistäminen, jäävät täsmälleen ne asiat, joita vastaan humanistit väittävät taistelevansa.

Hyvä maksiimi kuitenkin on ottaa oppia niiltä, jotka ovat onnistuneet siinä, mihin itse pyrkii, näiden yksipuolisen parjaamisen sijaan.  Täten on annettava kunnia sinne minne se kuuluu ja todeta, että humanistit ja sellaisiksi itsensä identifioivat tahot ovat onnistuneet ajamaan tarkoitusperiään paremmin kuin ketkään muut hyvin pitkän aikaa.  Parempia keinoja, joilla myös saadaan parempia tuloksia, on uskoakseni olemassa, mutta siihen asti että ne on keksitty ja otettu käytäntöön, ei kannata väheksyä käytännössä toimiviksi havaittuja.