Pages

Postmodernin ongelma

Postmodernismi on niin taiteen kuin kulttuurinkin suuntaus, joka voidaan löyhästi typistää kahteen väittämään: anything goes ja everything is subjective.  Sen sekä hyvät että huonot puolet löytyvät kyseisten lausumien sisällöistä - ne ovat kaksipuolisia kolikoita.  Kuitenkin siinä on eräs perustavanlaatuinen ongelma, josta sen vaikutuspiirissä olijat eivät yksinkertaisesti kykene pääsemään eroon: postmodernismin mukaan mitään totuutta ei ole.

Postmodernisti kykenee ymmärtämään sekä omaa että muidenkin kulttuureja ja lähtökohtia, mukaanlukien näiden varaan rakentuvia maailmankatsomuksia ja kertomuksia.  Se, mitä postmodernisti ei pysty tekemään, on jonkin näistä ottaminen todesta.  Hänelle kaikki on enemmän kuin vähemmän viihdettä, erään blogosfäärin nimimerkin sanoin läppää.  Eikä läppä ole totta.

Mikä on tästä looginen päätelmä?  Tietenkin se, että myös omat arvot ja kulttuuri ovat läppää.  Postmodernisti ei suhtaudu vakavasti edes itseensä.  Jos postmodernisti ottaa jotain vakavasti, on se jokin niiden naurunalaiseksi saattaminen, jotka eivät ota heidän lähtökohtaansa vakavasti.  Tässä mielessä postmodernisti ei eroa oikein minkään muunkaan maailmankatsomuksen edustajasta - kukin meistä haluaa uskoa näkemystensä olevan parhaat ja että muutkin tunnustavat niitä.  Jos ei muuten niin edes kommunikaation onnistumiseksi.

Kommunikaatio postmodernistin kanssa on erittäin vaikeaa, koska taholle, josta hyvä läppä ja käsitteillä leikkiminen on tärkeämpää kuin esimerkiksi (subjektiivisesti) toden puhuminen, ei kenelläkään ole mitään syytä luottaa mihinkään, mitä postmodernisti sanoo.  Koska elämme postmodernissa kulttuurissa, on meidät ympäröity taukoamatta käyvillä bullshit-generaattoreilla, jotka läpyttelevät kaikkea, mihin huomionsa kohdistavat, on ainoa keino tulla siinä toimeen lukea ihmisten ja tahojen toimintaa sanojen sijaan - viimeksimainittuihin ei yksinkertaisesti voi luottaa.

Postmodernismin perimmäinen luonto löytyy merkitysten demokratisoinnista, mistä syystä postmodernin ihmisen luonnon ominaispiirteet ovat passiivis-aggressiivinen narsismi ja eksynyt epävarmuus.  Tämä johtuu yhtäältä siitä, että kukaan muu ei ole enempää oikeassa kuin itse on, mistä syystä kaikkien toisten näkemykset ovat jatkuvasti siilipuolustukseen rohkaiseva uhka, ja toisaalta siitä tietoisuudesta, että mielivaltaisista lähtökohdista johdettu, itse keksityksi tiedetty totuus ei vakuuta edes keksijäänsä.

Epäluotettavuuden luojana ja kaikelta yhteisöllisyydeltä maton alta vetävänä ilmiönä pidän postmodernismia suoranaisena antisivilisaationa, joka kiihdyttää entropian lakeja ja vetää yksilöitä äärimmäisen nopeasti kohti hedonistista viettiensä perässä juoksemista.  Vaikka veisi itsensä nihilismiin nauramalla kaikelle, ei ihminen pysty kieltämään saati epäilemään biologiaansa.  Se vain on isäntä, jonka seuraaminen ei tuota kulttuuria, tiedettä saati yhteiskuntaa.

Huomioita armosta

Yksi ehkä maailman parhaista käsitteistä on armo.  Kyseessä on ilmiö, jossa tuomiovaltaa pitävä taho jättää moraalia vastaan rikkoneen tuomitsematta, suoden tälle uuden mahdollisuuden.  Armolla on yhteiskunnallisesti äärimmäisen tärkeä merkitys, sillä se mahdollistaa lempeyden edellyttämättä voimassaolevan moraalin hylkäämistä.  Yhteiskunnissa, joissa käsite on arvossaan, on valtavan paljon parempi elää, kuin yhteiskunnissa, joille se on vieras.

Mistä tämä johtuu?  Minkä takia on hyvä asia, että toisinaan sääntöjen rikkomisesta ei seuraa rankaisua?

Yksinkertaisesti siksi, että me olemme ihmisiä.  Me rikomme moraalisia sääntöjä vastaan.  Käytännön kokemuksen lisäksi peliteoreettiset mallinnukset osoittavat, että rankaisu kaikista rikkomuksista toimii helposti yhteisön etua vastaan, joten armosta on hyötyä.  Jokainen, joka on sisäistänyt moraalin, tietää rikkoneensa sitä vastaan ja katuu, tietää, että lisärankaisu voi helposti tuntua lyödyn lyömiseltä - vain periaatteen takia.

Armon käsitteessä on kuitenkin toinenkin puoli: Se on suorassa ristiriidassa länsimaalaisen oikeuskäsityksen ja demokratian ihanteiden kanssa.  Kyseiset käsitykset kun rakentuvat paitsi sille olettamukselle, että kaikki ihmiset ovat viime kädessä samanlaisia, myös sille, että mielivaltaisesti ryhmiin jäsennellyt teot ovat myös samanlaisia.  Paperilla on sinänsä helppo teoretisoida tilanteita, joissa tapahtuu "samoja tekoja", mutta kun tilanne siirretään käytännön todellisuuteen, havaitaan, että näin ei ole asia.  Jokainen teko ja yksilö on ainutlaatuinen eikä mikään tapahtuma ole toisen toisinto.

Yritykset kodifioida jonkinlainen armo lakiin on tuottanut rangaistusten kevenemisen kautta linjan, ja aiheuttanut tilanteen, jossa rankaisuksi tarkoitettu ei enää useinkaan sellaisesta käy.  Tämä myös sotii ihmisten oikeustajua vastaan ja vähentää lain, joka ei enää täytä tehtäväänsä, kunnioitusta.  Kun poikkeuksesta yritetään tehdä sääntö, tuhoutuu kyseinen sääntö ja se korvautuu uudella.  Ongelmana tässä on, että kun säännöistä tehdään tällä tavoin taikinaa, jota sopii muokata miten mieli tekee, se menettää legitimiteettinsä niiden silmissä, joiden sitä tulisi noudattaa.  Kun oikea ja väärä on mielipidekysymys, ei kummallakaan käsitteellä ole enää todellista sisältöä.

Armo on käsite, jota ei voi kahlita kirjaimiin, vaan asuu sääntöjen sijaan armon suojassa.