Pages

Vihapuheista

Media ja suvaitsevaispoliitikot suoltavat tätä nykyä täysin jumalatonta tahtia syytöksiä vihapuheista ja uhoavat tuomitsevansa kaikki niistä irtisanoutumattomat vastuuseen Breivikin terrori-iskusta.  Minä loihe ihmettelemään, että missä ihmeessä ne vihapuheet oikein ovat?  Olen kuitenkin vuosia ollut osana maahanmuuttokriittistä keskustelua ja lueskelen hommafoorumiakin useamman kerran viikossa, enkä ole onnistunut parhaalla tahdollanikaan yhyttämään mitään, mitä osaisin nimittää vihapuheeksi.

Missä niitä tämän päivän suurimpia perkeleitä oikein lymyää, kun ne niin pelottavat?

Kun tribalismi ei kuole

Kuten kaikki tiedotusvälineiden saavutettavissa viime päivinä olleet tietävät, on Norjassa toiminut yhden miehen terroristiorganisaatio ja tuottanut paljon tuskaa ja murhetta.  En kertaa tässä tapahtumia, vaan kerron, minkä takia en valitettavasti voi sanoa yllättyneeni kuin ehkä teon uhriluvun takia.  En myöskään käsittele irvokasta poliittisten irtopisteiden saalistusta terrorin uhreilla ratsastamisella, saati poliittisten vastustajien demonisointia.  Sitten asiaan.

Pääsyy tilanteelle on monikulttuurinen yhteiskunta: kun erilaiset, keskenään yhteensopimattomat kansat ja kulttuurit laitetaan asuttamaan samaa aluetta, syntyy konflikteja näiden välille.  Monikulttuurisuus on ilmiö, joka takaa nimenomaan sen väkivallan synnyn, jota sen kannattajat palopuheissaan pyrkivät estämään.  Se on ideologia, joka kieltää ihmisluonnon todellisuuden ja uskottelee tämän olevan rationaalinen ja pohjimmiltaan hyvä olento, jossa ei yksinkertaisesti ole itsekkyyttä saati taipumusta mennä koskaan siitä missä aita olisi matalin.

Ihminen kuitenkin on tribalistinen olento, ja tälle veri on vettä sakeampaa.  Ihminen pitää pääsääntöisesti kiinni omasta, tutusta ja totutusta, koska se tarjoaa rungon, jonka ympärille rakentaa elämänsä.  Uuden opettelu ikään kuin kääntää ihmisen taas lapsen asemaan, jossa ei kykene toimimaan normaalin yhteiskunnan jäsenen tavoin ja on myös tietoinen omasta kyvyttömyydestään.  Osa on tähän valmis, mutta kulttuurien kohdatessa molemmista löytyy riittämiin yksilöitä, jotka eivät samaan halua tai pysty, kuka mistäkin syystä.

Tällöin syntyy tilanne, missä on samalla alueella useampia keskenään kilpailevia käsityksiä siitä, mikä on oikein ja väärin.  Mitään väkivallan ulkoista keinoa selvittää käytännössä se, mikä käsitys kilpailun voittaa, ei ole.  Täten jonkun porukan on yksinkertaisesti pakko ottaa haltuun väkivallan monopoli ja alistettava muut noudattamaan sääntöjään.  Niin kauan kuin näin ei tehdä, räjähdysherkkä tilanne ja epävakaa tilanne ei lopu.  Tuloksena on sota - käytiin sitä sitten yksilö- tai yhteisötasolla.

Konfliktitilanteen jatkaminen sillä, että siihen ei puututa, ei ole kenenkään etu, vaan tuottaa suuremman määrän tuskaa ja murhetta kuin mikään vaihtoehtonsa.  Kaikki väkivalta ja tuska, joka ei tähtää suoraan väkivaltamonopolin pysyvään haltuunottoon ja kulttuurisen hegemonian sementointiin, on ylimääräistä ja tarpeetonta.

On uskomatonta, että syy-seuraussuhde ei edes käväise länsimaalaisten päättäjistön ja median mielessä näiden taivastellessa milloin mitäkin monikulttuurisuuden oiretta.

Kuilu, joka katsoo takaisin

Moraali, eli oikean käyttäytymisen normi, on sellainen ilmiö, jota on karkeasti määriteltynä kahta lajia: sellaista, jonka seuraamiselle on annettu järkevä syy, ja sellaista, jonka seuraamiselle ei olla annettu mitään järkevää syytä.  Ensinmainitut pohjaavat aina jonkinlaiseen seurausetiikkaan ja maksimoivat moraalin omaksuvan tahon henkilökohtaisen hyödyn vedoten joko fyysisiin rangaistuksiin tai yliluonnollisiin seurauksiin.  Ne moraalit, joiden seuraamiselle ei anneta mitään järkevää syytä, eivät pohjaa millekään muulle kuin sanahelinälle, joka edellyttää, että sen kuuleva vastaanottaa kyseisen moraalin lähtöoletukset tuosta vain.

Se, mitä harrastelevat moraalifilosofit eivät ole pääsääntöisesti tajunneet kyhätessään oikein käyttäytymisen koodistojaan, että heidän pitäisi tarjota muille jokin järkevä syy omaksua ne.  Riippumatta siitä, millaisen moraalikoodin joku kyhää, ei kukaan ota sitä vastaan, jos ainoa peruste sille on jonkun henkilökohtainen mielipide.  Mielipiteissä kun on se paha puoli, että ihmiset tuppaavat pitämään omistaan enemmän kuin toisten ja vaihtavat omaansa vasta saadessaan konkreettisen syyn.  Se, että joku on eri mieltä, ei ole konkreettinen syy.

Tämän ymmärrettyämme pääsemme tilanteeseen, jossa kaikki moraalit, joiden takana ei ole väkivaltaa tai yliluonnollisia seurauksia, voi rationaalisesti kuitata olankohautuksella.  Jokainen yliluonnollisen hylkäävä moraali, joka ei salli levittämistään väkivalloin, kaatuu tähän, ja jää irrationaalisuutensa takia pysyvästi marginaaliseksi kuriositeetiksi jos edes siksi.  Ne taas, joissa tarkoitus pyhittää keinot, lienevät jokaiselle viimeisen sadan vuoden historiaan vähänkään perehtyneille tuttuja, eikä niitä kammoksuta sattumalta.

Mitä ovat väkivaltaan nojaavat moraalikoodit?  Niistä jokainen voidaan lyhentää muotoon might is right - ainoa konkreettinen syy seurata niitä on fyysisen väkivallan uhka.  Se, mitä väkivaltaa käyttävä taho milloinkin sanelee, kertoo oikean ja väärän sisällön - mutta vain tilanteissa, joista päätyy kyseiselle taholle vastaamaan.  Sen sisältö myös on täysin väkivaltaa käyttävän tahon mielivallan varassa (tällöin myös laki on viime kädessä pelkästään tahroja paperilla).  Järkiperusteisen, maallisen ja väkivaltaan nojaavan moraalin ongelma on, että se on olemassa ainoastaan silloin, kun kiinni jääminen maalliselle taholle on mahdollista.  Kun tällainen moraali sisäistetään, tuloksena on häpeämoraali - paha olo muiden tuomiosta, ei pahanteosta.

Tarkastelkaamme sitten yliluonnollista moraalia.  Ensimmäinen kysymys, jonka etenkin ateismia tunnustavat lukijani tahtovat kysyä, on luonnollisesti "miten ihmeessä yliluonnollisen moraalin seuraaminen voisi olla rationaalista?"  Olen mielissäni, että kysyt, koska osaan tarjota kysymykseen loogisesti eheän vastauksen:  yliluonnollisen moraalin seurauksia ei voi näyttää toteen, mutta ei myöskään kumota.  Niin kauan kuin yliluonnollisen moraalin mainitsemia seurauksia ei olla näytetty toteen tai kumottu, ei rationaalista syytä hylätä sitä ole olemassa.  Niin kauan kuin ainoa järkevä vastaus kysymykseen yliluonnollisen olemassaolosta on ehkä, ei mahdollisuutta, että se onkin totta, voi sulkea pois.  Täten yliluonnolliseen vetoava moraali on rationaalista ottaa vakavasti silloinkin, kun sen totuudellisuudesta ei voida olla varmoja.  Yliluonnollisessa moraalissa on myös se hyvä puoli, että koska kiinnijäänti pahasta teosta yliluonnolliselle taholle on varma, moraalin rikkomisesta seuraa syyllisyyden tunne pelkän häpeän sijaan.  Tällöin koettu paha asia ei enää ole muiden tuomio vaan pahasta teosta seuraava järkiperusteinen morkkis riippumatta siitä, tietävätkö muut sitä.

Ongelma yliluonnollisissa moraaleissa on se, että niitä on useampia.  Nettikeskusteluissa edellisen kappaleen sisällöstä suuttuneet ateistit ovat sen ymmärrettyään säännönmukaisesti ilmoittaneet saaneensa juuri yliluonnollisen ilmoituksen ties miltä höpökeijuspagettihirviöltä, universumin hallitsijalta, joka käskee noudattamaan ateistin kannattamaa moraalia (joka näiden kertomien esimerkkien kohdalla lyhentyy hämmentävän usein muotoon "anna mulle kaikki rahasi") tai muuten yliluonnolliset seuraukset.  Ilmeisestä uskottavuuspulasta, joka seuraa vastaamalla kysymykseen cui bono? ja täten selvittämällä motiivit esimerkiksi valehteluun, huolimatta pointti on tärkeä: yliluonnollisia moraaleja on useita, ja jotkut näistä toisensa poissulkevia.  Kuinka siis valita niistä oikea?

On hyväksyttävä, että varmaa keinoa tunnistaa oikea yliluonnollinen moraali vääristä ei ole olemassa.  Ainoat keinot saada asiaan edes suuntaa, on kysyä, mitä perusteita minkäkin luotettavuuteen on saatavilla.  Tämä keino pudottaa höpökeijuspagettihirviöt välittömästi pois, koska niillä on ilmeinen funktio sekä väittelyn voittamisessa että vakavasti otettuna keksijänsä materiaalisen hyödyn tavoittelussa.  Tällaisen moraalin puffaajalla on ns. kaikki syyt valehdella - vaikka tämä ei suoraan todistakaan sen valheellisuutta.  Sen faktinen valheellisuus voidaan todeta siitä, missä määrin vakavasti henkilö siihen suhtautuu muualla kuin kyseisen väittelyn kontekstissa; jos spagettimonsterin kannattaja oikeasti elää kuin opettaa, on täysi syy uskoa ainakin hänen ottavan sen vakavasti.  Voidaan siis kysyä: minkä moraalin edustajilla olisi kaikkein vähiten syytä valehdella: toisin sanoen, ketkä yliluonnollisen moraalin kannattajat ovat joutuneet kärsimään väkivaltaa ja jopa kuolemaan asian puolesta, josta ei ole ollut heille materiaalista hyötyä?  Näitä porukoita ei ole kovin monta, ja näistä uskoakseni vain yksi kykenee vastaamaan myös muihin metafyysisiin kysymyksiin.  En pidä sitä sattumana, että sen ilmoitus erikseen poissulkee kaikki muut.