Pages

Omniderigenssistä

Omniderigenssi eli kaikkiseuraavuus, on käsite, joka seuraa joidenkin tahojen mielestä yhteenlaskusta Jumala on kaikkivoipa plus Jumala on kaikkitietävä.  Se tarkoittaa sitä, että Jumala loi kaiken ja tietää kaiken, mitä tapahtuu, jo ennen sen tapahtumista.  Tällöin mitään vapautta valita ei ole olemassa, koska hän loi valitsijat ja tietää mitä nämä valitsevat, joten hän valitsee kaiken heidän puolestaan jo ennen näiden syntymää.  Näkemys tekee Jumalasta myös pahuuden isän, koska hän valitsee itse kaikkien ihmisten kaikki pahat teot tapahtuvaksi eivätkä nämä voi kuin toteuttaa hänen tahtoaan.  Ateistit määrittelevät sen jumaluuden, johon eivät usko, nimenomaan täksi omniderigentiksi kaikkitoimijaksi - myös kalvinistien ainakin väitetään tunnustavan samaa.

Raamatullisessa mielessä hyvä ja paha voidaan määritellä vaikkapa Jumalan tahdon mukaiseksi ja sen vastaiseksi toiminnaksi.  Kuitenkin jos Jumala ohjaa kaikkia ja tekee kaikki valinnat näiden puolesta, hän on paitsi vastuussa kaikesta, on myös kaikki toiminta hänen tahtonsa mukaista.  Tämä myös tarkoittaisi sitä, että kaikki toiminta olisi määritelmällisesti hyvää, koska Jumalan tahtoa vastaan ei ole mahdollista toimia - se mitätöi synnin käsitteen kokonaan.  Jos siis lähdemme omniderigentistä lähtökohdasta, pääsemme ihmettelemään vaikkapa sitä, että Jumala rankaisee Aatamia siitä, että hän teki tismalleen sen, mitä Jumala valitsikin tämän tekevän.  Siinä ei ole mitään järkeä.

Toinen juttu on se, että jos valinnanvapautta ei ole, loogisesti tästä seuraa, että ihminen ei voi olla hyvä tai paha.  Ihminen voi olla vain tahdoton rakkine, eikä tätä voi sen kummemmin syyttää kuin pitää vastuussakaan mistään.  Hyvyys ja pahuus edellyttävät sitä, että valinnan näiden välillä voi tehdä - jos näin ei ole, molemmat käsitteet ovat mielettömiä ja menettävät merkityksensä.

Kolmas omniderigenssistä suoraan seuraava ongelma on se, että jos Jumala on kaikki, sana lakkaa tarkoittamasta mitään.  Tällöin teismi, ateismi ja nihilismi ovat sisällöllisesti sama asia.  Toiminta ja toimija voivat tarkoittaa mitään vain silloin, kun toimimisen käsite on jotenkin rajattu.

Neljäs ongelma on se, että omniderigenssi on monelta kohtaa täydellisessä ristiriidassa sekä Raamatun että sen sanoman kanssa.  Jumala moneen kertaan sekä kieltää tekevänsä pahaa, että toteaa, ettei tiedä jotain.  Hän myös tulee toisiin ajatuksiin useampaan kertaan, mikä olisi kaikkitietävältä aika omituista.  Tämän lisäksi hän suorastaan kerjää ihmisiä kääntymään puoleensa, missä ei olisi mitään järkeä, jos hän valitsisi näiden puolesta.  Myöskään rukoilussa ei olisi mitään järkeä.  Myös Jeesuksen uhri ja sovitus olisi paitsi turha myös mieletön.  Jos omniderigenssi olisi totta, kaiken, mitä Raamatussa sanotaan, voisi typistää lauseeksi "skitsofreeninen Jumala kiukuttelee ja tappelee itseään vastaan".

Pääsemme siis lopputulokseen, jonka mukaan joko kristinusko tai omniderigenssi on varmasti väärässä.  Pääsemme samalla myös lopputulokseen, joka kertoo, että Jumalaksi kutsuttu käsite, jonka ateistit pääsääntöisesti hylkäävät, on täysin eri asia, kuin se, josta Raamattu puhuu.  Kysymys, jonka tahtoisin omniderigenttiä jumalkäsitystä tunnustaville esittää, on: olisiko mahdollista, että premisseissä, joista olette päätyneet kaikkiseuraavuuteen, olisi virhe?

Demokratia ja tribalismi

Demokratia on taas yksi näitä ideoita, jotka olisivat hyviä, jos ihmiset olisivat rationaalisia, kantojaan huolella punnitsevia järkiolentoja.  Todellisuus on kuitenkin sitä, että ihminen on tribalisoituva laumaeläin, joka ei hevillä vaihda ryhmäidentiteettiään sellaisen kerran hankittuaan, vaan pitää siitä viimeiseen asti kiinni ja vaihtaa vasta kun pohjaan on törmätty.  Tästä johtuu, että esimerkiksi edustuksellisessa demokratiassa status quon heilauttaminen on tavattoman vaikeaa: ihmiset eivät äänestä järki- vaan heimoperusteilla.

Syy ilmiölle on siinä, että läpi historiansa ihminen on toiminut pitkälti heimoyhteisössä, jonka luottamuksen hankkiminen ja pitäminen on merkinnyt elämää ja kuolemaa.  Ne, joille lojaliteetti heimoa kohtaan ei ole ollut kaikki kaikessa, ovat saaneet osakseen vähintään altruistista rankaisua, josta esimerkkinä käynee tämän päivän median toiminta suomalaisten väärää äänestyskäyttäytymistä kohtaan.  Väkevämpiäkin reagointitapoja on, kuten islamilainen uskonpettureiden murhaaminen.

Nämä toimet ovat omiaan hillitsemään paitsi porukan pettureiden määrää, myös halua kritisoida mitään, mitä omien porukka tekee.  Tuloksena on tilanne, jossa kulttuuri on äärimmäisen vihamielinen kantojensa tarkistamiselle ja uudelleen arvioimiselle, ja tekee yksilölle erittäin kalliiksi tehdä näin - ja nimenomaan siihen demokratian pitäisi kannustaa.

Vasta kun tilanne on täysin kestämätön - ihminen esimerkiksi kokee heimonsa pettäneen itsensä - tämä on valmis rikkomaan siteensä siihen ja tarkistamaan näkemyksiään.  Helposti tällöin tulee kyseeseen heimotason antiteismi, jossa oman identiteetin määrittelee oppositio edelliselle.  Kriisistä selviytyvä ihminen kuitenkin voi löytää uudet arvot ja heimon, jonka kanssa on mahdollista ryhtyä jälleen rakentavaan toimintaan.

Viime vaaleissa suomalaisista joka viides oli päätynyt tilaan, jossa koki oman heimonsa pettäneen itsensä niin pahasti, että joutui jättämään sille hyvästit, ja äänestämään nimenomaan "omiaan" vastaan.  Aika ja uuden lipun alle valitut toimijat näyttävät, josko uusi, rakentava heimo on tosiasia, vai oliko kyseessä vain status quon oppositioliike.

Ei nimi miestä pahenna...

...jos ei mies nimeä, sanotaan.  Länsimaissa etsitään jatkuvasti kaikenlaisia kiertoilmaisuja sanoille neekeri, mustalainen ymv, koska niillä on taipumus herättää negatiivisia tunteita ihmisten mielissä.  Sanamagia ei kuitenkaan toimi, vaan kun samasta asiasta ryhdytään käyttämään uutta sanaa, sen merkityssisältö ei muutu, vaan uudet sanat ottavat ihmisten puheessa välittömästi edellisten sävyn.  Tämä johtuu siitä, että sanassa itsessään ei ole kenenkään mielestä mitään vikaa, vaan kohteessa, jota se kuvaa.

Sama toimii myös toiseen suuntaan: kun kaikkia asiaa puhuvia haukuttiin tarpeeksi pitkään rasisteiksi, on rasistista tullut monien suissa synonyymi täysjärkiselle.  Hauskin esimerkki siitä, että todellisuus ei muutu miksikään, vaikka sitä kuvaavia sanoja vaihdeltaisiinkin, on sanan suvaitsevaisuus nykymuotoinen käyttö - sen kohdalla on saatu valkoinen mustaksi.

Ateistisista argumenteista

Olen eloni ja oloni aikana sekä ollut ateisti että keskustellut ateistien kanssa uskonnoista ja niiden uskomattomuuksista, ja havainnut, että ällistyttävän usein argumentteina esitetään lentäviä lauseita, joita ei olla nähtävästi mietitty vakavasti lainkaan.  Päätelmään päätyy helposti tarkastelemalla niitä kriittisesti ja tässä on muutama esimerkki:

1) "Väitän, että olemme molemmat ateisteja. Minä vain uskon yhtä vähempään jumalaan kuin sinä. Kun ymmärrät miksi itse hylkäät kaikki muut mahdolliset jumalat, ymmärrät myös miksi minä hylkään sinun jumalasi." - Stephen Roberts

Väite on kaiketi suunnattu monoteistejä vastaan, koska esimerkiksi polyteistille esitettynä sen naurettavuus hyppää esiin kaivelemattakin.

Väitteen ensimmäinen ongelma: puhutaan muista mahdollisista jumalista.  Kun Jumalan määritelmäksi hyväksytään esimerkiksi kristillinen, mikään muu ei ole enää mahdollinen.  Lisäksi kaikki, jotka tietävät mitään monoteismistä ja polyteismistä, ymmärtävät, että niissä käytetään sanaa eri tavoin: jonkin asian tai kansan jumaluus vs. kaikkivaltias.  Termeistä jälkimmäinen suoraan poissulkee muut samansisältöiset termit, vaikka sinänsä kaikkivaltias ja muiden kansojen tai asioiden "jumalat" voivat mainiosti olla olemassa.

Väitteen murskaava ongelma on sanan miksi kohdalla.  Minä hylkään muut "mahdolliset" jumalat kahdesta syystä: Ensinnäkin Jeesus totesi, että hän itse on tie, totuus ja elämä, ja että kukaan ei pääse Jumalan luo kuin hänen kauttaan, ergo muut ovat väärässä.  Toiseksi kymmenestä käskystä ensimmäinen kieltää pitämästä muita jumalia (vaan ei kiellä niiden olemassaoloa).  Syyni hylätä muut on siis se, että kristinuskon dogmi poissulkee muut.  Tämä ei selitä Robertsin väitettä, koska häntä kukaan tai mikään ei metafyysisesti kiellä palvomasta vaikka mämmiä jumalana jos mieli tekee.

On siis pääteltävä, että Robertsin lausahdus on ainoastaan köykäinen yritys asettua vastapuolen yläpuolelle ja samalla luistaa näkemystensä perustelemisesta.  Sekä väite että perusteensa on osoitettu vääriksi.

2) Tämä ei varsinaisesti ole suora sitaatti mistään, vaan vapaa iteraatio: kristinusko on väärässä koska sitä tukemaan ei ole todisteita.

Ensinnäkään asioiden totuusarvo ei riipu siitä onko sen tueksi todisteita - kukin voi itsekin todeta vaikkapa "hellurei" ja sana on todettu vaikka siitä ei olekaan todisteita jos kukaan ei ole kuulemassa.

Kristinuskolle kuitenkin on todisteita, sekä Raamattu että useampi aikalainen ei-kristitty historiankirjoittaja.  Raamatussa annetaan useampia silminnäkijätodistuksia pitkältä ajanjaksolta, ja määritelmällisesti nämä ovat todisteita.  Ne voi kyseenalaistaa, jos haluaa, mutta ne eivät lakkaa olemasta todisteita vaikka kyseenalaistaisikin.

Toiseksi herää kysymys, että jos silminnäkijätodistukset muuten historiallisesti luotettavassa aineistossa suljetaan pois, mitä todisteita ylipäätään voitaisiin kelpuuttaa?  Mikä materiaalinen todiste olisi edes mahdollinen?  Minusta näyttää siltä, että kaikki todisteet, joita on mahdollista senaikuisin menetelmin antaa, on myös annettu.  Vastaavin todistein ateistit hyväksyvät käytännössä kaiken muun historiankirjoituksen, joten kyse ei ole todistuksen uskottavuudesta vaan itse tapahtumasta.

Väitteen takana on useimmiten se, että ateisti ei suostu uskomaan esimerkiksi kuolleista nousemista tai Jumalan jälkeläisyyttä todeksi, riippumatta siitä, onko sille todisteita vai ei.  Siihen hän on vapaa, mutta se, miten asiat ovat, ei riipu siitä, suostuuko joku uskomaan sitä vai ei.

3)  Evankeliumeja nimitetään usein sepitteeksi ja tätä perustellaan esimerkiksi pyrkimyksellä päästä käyttämään valtaa.

Kristityille ei ollut luvassa valtaa saati mammonaa sillä, että he julistavat olennaisesti omaa vallankäyttöoikeuttaan rajoittavaa uskoa.  Sen sijaan heille oli tästä julistuksesta luvassa kuolemantuomio, jonka moni heistä kärsikin.  Heillä ei ollut materiaalisessa mielessä mitään voitettavaa, joten muuta motiivia kuin vakaa usko heidät tapattavan kertomuksen levittämiseen on vaikea keksiä.

Sen sijaan on helppo keksiä uskottava motiivi sille, että haluaisi nähdä evankeliumit valheena: Raamattu asettaa lukuisia (tänä päivänä epämuodikkaita) rajoituksia muun muassa seksuaalikäyttäytymiselle, hedonismille - on tilanteita, jossa raamatullisessa mielessä oikein toimiminen näyttää olevan paljon vähemmän kivaa kuin viettinsä seuraaminen.

Se, että kristinusko olisi totta, tekeisi mahdottomaksi itselleen valehtelemisen ja oikean ja väärän relativisoimisen tilanteissa, joissa siitä nähtäisiin olevan itselle hyötyä.  Jos jumalia ei ole olemassa, voi kukin asettaa riman tismalleen niin alas kuin kulloinkin sattuu huvittamaan seurauksitta.  Sen sijaan ajatus siitä, että on mahdollista päätyä kuolemansa jälkeen metafyysiseen sieluroskikseen, ei ole kovinkaan houkutteleva - mikä on myös motiivi kieltää sen olemassaolo.

Poliittisista broilereista

Poliittisen järjestelmän parissa koko ikänsä työskennelleissä ihmisissä on se hyvä puoli, että he osaavat käyttää sitä.  Heissä on se huono puoli, että asemassaan he ovat sorkkimansa systeemin ulkopuolella eikä heillä ole siihen mitään käytännön kosketusta.

Heiltä siis löytyy ahkeruutta ja keinoja, vaan ei nöyryyden tuomaa viisautta.  Se on von Mansteinin matriisissa huonoin mahdollinen vaihtoehto.

Katastrofista tekee totaalisen se, että he ovat käytännössä immuuneja valintojensa seurauksille, koska ovat missään kosketuksissa niille ainoastaan status quota tukevan äänestysjärjestelmän muodossa. Heille politiikka on kivaa peliä, josta on palkintona korkea virallinen status ja hyvät tulot.  Se, että sitä pelataan toisten rahoilla, resursseilla, turvallisuudella ja tulevaisuudella, näkyy käyvän hyvin harvan poliittisen broilerin mielessä.

Linkkejä IX

Hiljaista pohdintaaValtiovalta siemenestä kelopuuhun
Kansankokonaisuus: Yksilöt ja yhteisöt
Kullervo Kalervonpoika: Mitä Vihreät ovat saaneet aikaan?
Takkirauta: Vasemmiston petos, Arvojohtamisesta hintajohtamiseen, Älymystön petos
Tapio Tuuri: Kuuntelin Annin tarinan
Vasarahammer: Heräämisiä

The Fourth Checkraise: Fragging the echo chamber
In Mala Fide: The Fear of Manning Up
Vox Popoli: Reason without knowledge, First the euro, then the EU

Moderneista ideologioista

Ei liene salaisuus, että modernin liberalismin juuret, siinä mielessä kuin sana nykyään ymmärretään, ovat Thomas Hobbesin näkemyksissä ihmisestä ja yhteiskunnasta*.  Hän myönsi inhimillisen epätäydellisyyden ja tuli lopputulokseen, jonka mukaan ihmisestä voi tulla sosiaalinen vain silloin kun tämä luopuu itsemääräämisoikeudestaan.  Myös John Locke, libertarismin kantaisä, ymmärsi, että ihminen on epätäydellinen, mutta tuli siitä huolimatta toiseen lopputulokseen: rauhaan jätettynä ihmiset voivat sumplia asioita keskenään ja löytää toimivan keinon pelata yhteen.  Miksi johtopäätökset ovat niin erilaiset ja minkä takia tämän ymmärtäminen on tänä päivänä oleellista?

Hobbes oli materialistinen ateisti, jonka käsitys oikeuksista typistyi vahvemman oikeudeksi.  Koska absoluuttisia totuuksia ei ollut, olivat ihmiset toisilleen susia ja tällöin valtion tehtävä oli turvata ja taata näiden oikeudet.  Ilman vahvan valtion uhkaa hänen mukaansa ihmiselämä olisi yksinäinen, köyhä, ikävä, brutaali ja lyhyt.  Se muistuttaa oleellisesti buddhalaista ihmiskäsitystä, mutta tarjoaa toisenlaisen keinon lähestyä ongelmaa.  Niin hobbesilaisessa kuin buddhalaisuudessakin on kyse luopumisesta - ensimmäisessä oikeuksista, jälkimmäisessä elämänhalusta.

Oleellisin ero hobbesilaisuuden ja buddhalaisuuden välillä taitaa olla se, että hobbesilainen kutsuu jumalaansa valtioksi, kun taas buddhalainen hylkää sen.  Hobbesilainen uskoo erehtyväisen ihmisen voivan rakentaa jotain, mikä joko erehtyy harvemmin tai vähemmän tuhoisasti kuin muut tavat toimia.  Kuitenkin vallan keskittyminen altistaa korruptiolle, ja mitä enemmän valtaa korruptoituneella taholla on, sitä suurempaa on sen aikaansaama tuho.  Yksityinen taho ei yrittämälläkään saa sitä määrää tuhoa aikaan mitä valtio vahingossa.

Locke sitävastoin oli kristitty ja uskoi paitsi Jumalaan myös ns. luonnollisiin oikeuksiin, ja hänen ihmiskuvansa oli vähemmän deterministinen kuin edellisten.  Tämän mukaan ihmisten tapa toimia keskenään on heistä itsestään kiinni ja että riittävän moni ymmärtää yhteistyön tuottavan parempia tuloksia kuin toisten pyrkimysten tarkoituksellisen sabotoinnin.

Siinä, missä hobbesilainen rakentaa yhteiskuntaa ylhäältä alaspäin, lähtee lockelainen ruohonjuuritasolta.  Koska hobbesilainen lähestymistapa rakentuu teorialle, se on väistämättä revolutiivinen, ja ruokkii korruptiota ja byrokratiahirviöiden syntymistä.  Se ei myöskään kestä kritiikkiä, mistä syystä sen ensimmäinen tehtävä on poistaa vapaus olla kanssaan eri mieltä.  Lockelainen näkemys mahdollistaa evolutiivisen näkökulman yhteisön rakentumiseen koska ei päätä lopputulosta ennalta ja optimoi siten itse itseään.

Kuitenkin lockelainen yhteiskunta on mahdollinen ainoastaan monokulttuurisella alueella - useamman keskeään yhteensopimattoman kulttuurin kamppaillessa samasta alueesta tuloksena on Somalia.  Hobbesilainen yhteiskunta puolestaan rakentuu sille käsitykselle, että kaikki ihmisten vapaa toiminta tuottaa Somalian, joten autokraattisen hallinnon tulee pitää heille jöötä eikä yhtenäiskulttuurille ole mitään välttämätöntä tilausta.

Hobbesilaiset eli tämän päivän marxilaiset ja muut liberaalit vastustavat uskontoja ja viis veisaavat yhteensopimattomien kulttuurien tuomisesta alueelleen, koska se pelaa heidän valtiokäsityksensä pussiin ja sallii näitä kohdeltavan deterministisesti passivoitavina kasveina.  Lockelaiset puolestaan tukevat monokulttuurista yhteisöä ja sitä yhdessä pitävää laastia eli uskontoa, koska tämä maksimoi sekä yksilöiden vapaudet toteuttaa itseään että aktiivisuuden.

Deterministis-materialistinen statismi kaatuu siihen, ettei se tunnusta myös autokraattisen valtion koneiston ja edustajiston koostuvan aivan yhtä lailla erehtyväisistä (ja jos hobbesilainen ihmiskuva on oikeassa, paskamaisista) ihmisistä kuin se väestökin, jota se orjuuttaa paimentaa.

*liberaalit nimittävät itseään usein humanisteiksi, ja humanistien mukaan ihmiset ovat pohjimmiltaan hyviä.  Näiden nimellisten humanistien käyttäytyminen ei kuitenkaan eroa hobbesilaisista mitenkään, mikä antaa ymmärtää, että he eivät varsinaisesti usko edes humanismin credoa.

Modulaarinen maailmankatsomus

Olen havainnut tänä päivänä ihmisten keskuudessa esiintyvän häkellyttävän paljon sellaista maailmankatsomusta, jonka mukaan elämä olisi modulaarista.  Tarkoitan ilmauksella sellaista tapaa katsoa maailmaa, jossa elämän ja yhteiskunnan rakennuspalikoiden kuvitellaan olevan samankokoisia mutta erivärisiä legopalikoita, joita voi vaihdella miten mieli tekee, ilman, että niiden sorkkimisella on mitään varsinaista vaikutusta kokonaisuuteen.  Koska nämä irralliset moduulit ovat kunkin omia leikkipalikoita, löytyy modulaarisen maailmankatsomuksen tunnustajalta hyvin vähän suvaitsevaisuutta ketään sellaista kohtaan, jonka käsityskyky riittää havaitsemaan kokonaisuuksia.

Modulaarinen maailmankatsomus on atomistinen maailmankatsomus: sen mukaan jokainen on eristetty yksilö, joka tekee vain kyseistä yksilöä koskevia valintoja tyhjiössä.  Tämä on tietenkin räikeässä ristiriidassa sosiaalisen todellisuuden kanssa, mistä syystä "mun valinnat" vaikuttavat myös kanssaihmisten elämään joko välillisesti tai suoraan.  Koska kukaan ihminen ei elä tyhjiössä, hänen kaikilla teoillaan on vaikutus.

Nämä ihmiset ovat pääsääntöisesti myös niitä, jotka kuvittelevat, että ihmisten teot ja se, keitä he ovat, ovat kaksi toisistaan irrallista asiaa.  Heistä on luontevaa ajatella, että opeteltuaan kymmenen vuoden ajan hyppimään kukasta kukkaan on tämän jälkeen selviö, että siirrytään onnellisesti yksiavioiseen perhe-elämään, tai että oikein toimitaan tai paheesta pidättäydytään "silloin, kun sillä on merkitystä", mutta siihen asti antaudutaan sille joka kerta.  Tilanne on kuitenkin se, että jokaisella teollamme on vaikutus siihen, keitä olemme, eikä ilmaisia lounaita ole.

Ihmisestä, joka opettelee elämään helposti, ei vaadi itseltään mitään, käyttää päihteitä ja menee kaikkialta siitä, mistä rima on alin, kasvaa ihmiseksi, joka ei pysty muuhun.  Kynnys tehdä jotain muuta nousee jatkuvasti ja mukavuusalueelta poistuminen tuntuu hetki hetkeltä vaikeammalta.  Siinä vaiheessa onkin jo aika todeta, että minulla on sairaus, en todella pysty toimimaan oikein, eikä se ole minun vikani.  Paitsi siinä mielessä, että sitä on koko ikä ihan itse tilattu.

Modulaarinen maailmankatsomus vetoaa sen kannattajiin siksi, että se saa tilanteen näyttämään heistä siltä, että kakun voi sekä pitää että syödä: he voivat samaan aikaan olla hyviä ihmisiä ja luistaa.  Kun he katsovat yhteiskuntaa, he yksinkertaisesti laajentavat käsityksen koskemaan koko yhteiskuntaa, ja uskovat, että yhteiskunnan jäsenet voivat pehmittää itsestään minkälaisia passiivisia ihmiskasveja hyvänsä ilman, että se vaikuttaisi kansakunnan elinvoimaisuuteen tai hyvinvointiin millään tavoin.  Tästä syystä heille on täysin okei hyväksyä mikä tahansa itsetuhoisa elämäntapa, kunhan sillä ei aiheuta suoraa haittaa kenellekään toiselle yksilölle.

Modulaarisen maailmankatsomuksen voi kuitenkin omaksua vain sellainen ihminen, joka on joko riittävän kaukana tai riittävän typerä ollakseen sokea sille, mitä vaikutuksia sekä heidän että toisten valinnoilla ajan mittaan on sekä heidän elämässään että yhteiskunnallisesti.  Heidänkaltaisensa ihmiset heikentävät yhteisöä ja sen kykyä selviytyä hankaluuksista (tai edes jatkua seuraavaan sukupolveen), koska keskittyessään siihen, mitä kukin haluaa, ja juhlistaessaan sitä, he eivät tule koskaan ajatelleeksi sitä, mikä olisi kenellekin ja kaikille hyväksi.