Pages

Ateismin ja agnostisismin ero

Netissä on vastaan tullut lukuisa määrä ateisteja, joiden mielestä agnostikot ovat ateisteja.  He perustelevat käsityksensä sanomalla, että identifioidun uskon puute ja uskon puute tarkoittavat samaa asiaa.

Agnostikko ei tiedä uskooko - hän ei väitä tietävänsä mikä jumala, saati Jumala, on.  Koska hän ei koe ymmärtävänsä mistä on kyse, hän ei katso voivansa ottaa asiaan mitään kantaa.  Se on hänelle vastaavanlainen kysymys kuin jos häneltä kysyttäisiin uskooko hän jonkin vieraskielisen ilmaisun tarkoittavan jotain tiettyä asiaa.

Tämä logiikan alkeellista ymmärtämistä edellyttävä päätelmä näkyy olevan ateistien äänekkään enemmistön käsittämättömissä, mutta eivätpä he tunnu tajuavan sitäkään, että jokainen ateistinen jumalkäsitys on olkiukko.

Rikkinäisten perheiden ongelma

Takkiraudan puolella käsiteltiin kovasti mutta nähdäkseni yksipuolisesti ns. rikkinäisten perheiden ongelmaa, jolla tarkoitan tässä tapauksessa sitä, että rattopoika siittää lauman muksuja, jotka jäävät sosiaaliturvan varaan jäävien yksinhuoltajaäitien kontolle.  Ongelmaa pidetään suurena, ja esimerkkiratkaisuina ehdotetaan rattopojan pakkosterilointia ja/tai sosiaalitukien lakkauttamista.  Itse en kannata väkivaltaa saati kollektiivisia rangaistuksia.

Minusta näyttää siltä, että keskustelijoilla on unohtunut eräs ihmislajin käyttäytymiseen vaikuttava evolutiivinen maksiimi, jota ei ole mahdollista huijata: munasolut ovat kalliita, sperma on halpaa.  Kyseinen biologinen fakta ei kysy olemassaololleen oikeutusta tai katoa kun siitä ei pidä.  Tästä syystä jokainen miessukupuolen siveyteen nojannut yhteiskunta on epäonnistunut tavoitteessaan totaalisesti ja naissukupuolen siveyteen nojaavat pääsääntöisesti eivät.  Tosiasioiden kieltäminen kääntää ne automaattisesti kieltäjäänsä vastaan.

Raskauden evolutiivista hintaa on siis alennettu keinotekoisesti yhteiskunnallisten tukiaisten muodossa ja juridisten tahojen suodessa lapset käytännössä aina äidille.  Don't need a man on yh-äitien slogan, joka unohtaa kertoa but I need society and its money.

Jotkut ehdottivat ratkaisuksi myös sosiaaliturvan lakkauttamista, jolloin munasolun hinta palaisi takaisin luonnolliseen uomaansa.  Ongelmana kuitenkin olisi tällöin se, että ihmisillä, joilla ei olisi tällöin sosiaalisesti hyväksyttyä toimeentuloa, olisi suoranainen pakko siirtyä läpeensä antisosiaaliseen elämäntapaan.  En pidä sitä vaihtoehtona.

Herää siis kysymys: jos häntäheikkejä ei steriloida eikä sosiaaliturvaa poisteta, miten ratkaista näiden siittämien lasten aiheuttamat sosiaaliset ongelmat?

Minusta vastaus on hyvinkin yksinkertainen, ja rakentuu aikaisemmin ilmaisemani evolutiivisen maksiimin varaan: siirretään huoltajuus käytännössä aina (eli vastaavissa määrin kuin se nyt suodaan naiselle) suoraan miehelle.  Naisen motiivi hankkia lapsi elatuksineen ilman miestä - tai heittää mies mäkeen ja ottaa tukiaiset tilalle - lakkaa kuin seinään.  Häntäheikit tietysti pysyvät edelleen häntäheikkeinä mahdollisuuksiensa mukaan, mutta saattavat huomata, että saanti (etenkin paljaalla ja ilman ehkäisyä) vaikeutuu merkittävästi, kun naisen motiivit vastuuttomaan seksielämään vähenevät olennaisesti.

Olen täysin varma siitä, että epideeminen yksinhuoltajuus loppuisi hyvin äkkiä, samoin ei-toivotut raskaudet.  Epäreilunahan sitä pidettäisiin, kun "miehet saavat pitää hauskaa ja naiset kantavat vastuun", mutta sen ainoa vaihtoehto on, että sitä vastuuta ei kanna kukaan osallisista: häntäheikit saati yksinhuoltajamammat eivät tavan mukaan ole nettoveronmaksajia.  On hassu sattuma (jos sellaisiin uskoo), että tämä vastuukysymyksen epäreiluus on sivuutettu keskustelussa täysin.  Se "naiselle epäreilu" systeemi on ainoa, joka on käytännössä osoittanut toimivansa, riippumatta siitä, miltä se kenestäkin tuntuu.  Se ei myöskään ole tehnyt onnettomaksi ketään, joka ei olisi itse onnettomuuttaan aiheuttanut - toisin kuin nykysysteemi.

Ongelma ei ratkea "jakamalla vastuu kaikille", koska se ei käytännössä voi kaikille jakautua.  Kaikkien sijaan se päätyy kannettavaksi nimenomaan niille, jotka eivät ole sitä aiheuttaneet.  Ongelma ratkeaa vain jakamalla vastuu sille taholle, joka sen synnyttää (sanaleikki tässä ihan tarkoituksella).

Demokratian ystävät voisivatkin kertoa suunnitelmansa siitä, miten kuvittelisivat saavansa tämän ehdotuksen kansanäänestyksessä läpi.

Onko ihmisellä tarve toimia moraalisesti oikein?

Keskustelussa tuli vastaan väite siitä, että ihmisellä olisi tarve toimia moraalisesti oikein.   Minä näen väitteessä tiettyä ansiota, mikä tekee sen virheellisyydestä aina vain traagisemman.

Kyseistä ”tarvetta” voi huijata, ja käytännössä jokainen siihen syyllistyykin. Jokainen on varmasti tavannut ja keskustellut ihmisten kanssa, jotka kokevat, etteivät koskaan riko moraaliaan vastaan. Itse olin sellainen, ja joka kerta, kun itse asiassa rikoin sitä vastaan, selitin sen jollain tavalla, joka siirsi joko vastuun teostani pois tai oikeutti sen.

Se, että ottaa itselleen oikeuden tuomita ja armahtaa, tarkoittaa sitä, että asettuu moraalin yläpuolelle. Sellainen ihminen voi tunnustaa moraalia nimellisesti, mutta ei käytännössä. Sellaiselle ihmiselle käsite on täysin utilitaristinen.  Kyseessä on pikemminkin tarve oikeuttaa toimintansa, mikä ei ole sama asia kuin tarve toimia moraalisesti oikein. Jälkimmäistä ihmisellä ei valitettavasti ole, mutta sen ymmärtäminen on sikäli terveellistä, että se mahdollistaa vastuunsa kantamisen jokaisesta valinnastaan.

Varjopuolena siinä on se, että havaitsee rikkovansa useinkin moraalia vastaan. Havainto on sen verran raskas, että kukaan ei omillaan pysty tällöin sekä ylläpitämään moraalia että kestämään jatkuvan tietoisuuden rikkomisistaan: lopputuloksena on joko välinpitämättömyys tai loputon selittelyiden ja oikeutuksien vyyhti, jonka tarkoituksena ei ole osoittaa, että kyseessä olisi hyvä ihminen, vaan pikemminkin estää ketään muuta saamasta asiaa selville.

Sitten tarvitaankin se armo, muuten ongelmaa ei saa ratkaistua. Ja jotta sillä olisi merkitystä, ja se eroaisi välinpitämättömyydestä omia rikkeitä kohtaan, se tulee saada ulkopuolelta. Ongelmana on tällöin se, että jos kyseisen oikeuden suo ihmiselle, antaa tälle valtaa itsensä yli, jota puolestaan on sitten kiusaus ja tilaisuus käyttää väärin - ja lakkaa olemasta, kun kyseinen vallankäyttäjä ei ole läsnä. Ratkaisu löytyy absoluuttisesta arvosta ja/tai sellaisen asettajasta, mutta se taas nojaa väistämättä uskomukseen, koska sen eettinen välttämättömyys ei varsinaisesti ole materiaalinen todiste sen olemassaolosta.

Tästä syystä materialisti, utilitaristi tai relativisti pitää kristittyä kaksinaismoralistina: tämä ei suostu sanomaan, että moraalin voi määritellä itse ja ettei rikkomisella ole todellisuudessa merkitystä, mutta ei pysty sitä noudattamaankaan. Jos ei usko absoluuttiseen moraaliin, sellaista toimintaa ihmiseltä, jonka tietää rikkovan absoluuttiseksi katsomaansa moraalia vastaan, ei voi ymmärtää mitenkään muuten – jos tuomaria ei ole, kaikki sääntöön uskovat ottavat hänen silmissään tuomarin roolin. Ilman universaalia tuomaria – kutsui sitä sitten karmaksi tai Jumalaksi – moraalikäsitys, jota vastaan tunnustaa rikkovansa jatkuvasti, on mieletön.  Täten siinä, missä kyseessä on vaikkapa kristityn näkökulmasta erottamaton osa todellisuutta, on vaikkapa nimimerkki Tiedemiehen kielellä kyseessä vain ”läppä”.

Ongelmaksi nousee myös se, että absoluuttinen moraali poissulkee relatiivisen: kun ihmisellä ei ole tuomiovaltaa, ei tällä ole myöskään oikeutta valita sääntöjä.  Tällöin se, mikä on oikein, ei ole kenenkään ihmisen päätettävissä – näiden lukumäärästä riippumatta.  Tästä seuraa, että arvokeskustelu ihmisen kanssa, joka uskoo absoluuttiseen moraaliin, on umpikuja jokaiselle, joka ei sellaiseen usko.  Tosin jälkimmäisille mikä tahansa arvokeskustelu on looginen umpikuja.

Elinvoima

Jokaisen rappeutuvan kulttuurin tunnusmerkki on ollut loputon (arvo)keskustelu.  Keskustelu syö kaiken sen energian, mikä tulisi kanavoida oman kelpoisuuden ylläpitoon.  Historiaan perehtyminen paljastaa tämän selvästi ja vastaansanomattomasti.  Skeptiset tahot voivat kysyä itseltään, milloin vaikkapa Ateena ja Rooma olivat intellektualeimmillaan ja mistä lähtien länsimaalaisten vaikutusvalta maailmassa alkoi laskea.

Ihminen voi toimia nopeasti vain niiden arvojen pohjalta, jotka ovat olleet hänelle itsestäänselviä pitkän aikaa - tie kognitiosta selkärankaan on pitkä.  Elämässä on tilanteita, joissa elämän ja kuoleman ratkaisee kyky toimia epäröimättä, eivätkä nämä tilanteet rajoitu yksilön kokemuksiin, vaan pätevät myös sivilisaation tasolla.

Epäröinnin synnyttämästä rappeutuvasta, epävarmasta ja puolustuskannalle jääneestä häviäjästä voi tulla voittaja valitsemalla tiensä ja omistautumalla jumalalleen.  Mitä pidempään on omistautunut ja mitä paremman suunnan valinnut, sitä voimakkaammaksi kasvaa.  Voimakkaimmat voittavat kuollessaankin, kuten herransa.  Katse on pidettävä pallossa: ihminen tai yhteiskunta, joka ryhtyy ottamaan oppitunteja häviäjiltä, opettaa itsensä häviämään.

Tässä on diversiteetin ja eklektismin heikkous: riippumatta siitä, onko vierailla aineksilla jotain positiivista tarjottavana, niistä ei ole mahdollista omaksua pelkkää positiivista ja karsia negatiivinen pois - ihmiset saati kulttuurit eivät ole rusinapullia, joiden sattumat voi keräillä yksi kerrallaan pois.  Kun on valmis sotkemaan arvomaailmansa antamalla pikkusormen perkeleelle, tarkoittaa niin kutsuttu järkiratkaisu itsensä heikentämistä, epävarmuustekijöiden ja tehottomuuden lisäämistä.

Ajatus ei koskaan vastaa tekoa eikä ideologia käytäntöä, kuulostivat ensimmäiset miten hyvältä tahansa.  Voimakkaaksi kasvaa kokemuksen kautta, ei järkeilemällä.  Sankarista ei tule sankari ennen seikkailua ja vaikeuksien konkreettista voittamista.  Kuvitelma oikotiestä onneen synnyttää käytännössä lohikäärmeen, velhon tai tyrannin: heikkouksilleen sokean hirviön, joka aiheuttaa niihin sortumalla mittaamatonta tuhoa ja kärsimystä.

Ajatukset, ideologiat ja teoriat, tarjoavat parhaimmillaankin epätäydellisiä ja tulkinnanvaraisia kuvauksia todellisuuden luonteesta.  On vain yksi taho, jonka sana vastaa todellisuutta, ja sen tahon sana synnytti todellisuuden.  Meidän muiden kohdalla jokainen teko painaa enemmän kuin tuhat sanaa niin hyvässä kuin pahassa.

Radikaali, idealisti, skeptikko ja teoreetikko on rappion luoja ja epävarmuuden siittäjä.  Viisas valitsee sankarikseen sen, jonka sankaruus näkyy muuallakin kuin pilvilinnoissa tai niiden alas repimisessä.

Elinvoimaltaan intellektuaalit - eli käytännön ulkopuolta painottavat tahot - ovat enää hiipuvaa hiillosta.  Mitä syvemmälle yhteiskunnan arvot on sisäistetty ja mitä voimakkaammat ne ovat, sitä suurempi on sen elinvoiman roihu.

Linkkipostaus V

Juutuin kevytmieliseen sanailuun Nihilistin päiväkirjan puolella, mistä syystä oman blogini puolella on ollut hiljaista.  Tässä kuitenkin vähän mielenkiintoisia englanninkielisiä kirjoituksia.

Citizen Renegade: American Hero
Forest Poetry: Reason and transcendence
In Mala Fide: Notes from the underground mall 
Joseph Dantes: Decadence and what we can do about it (city on a hill)
The Spearhead: Zeta Game - Hypergamy Crossroads
Vox Popoli: The amoral essence of atheism 

Jk.  Olenko muuten ainoa, vai onko blogger ryhtynyt viime aikoina yleisestikin paljon epävakaammaksi alustaksi kuin esimerkiksi kuukausi sitten?