Pages

Sanasta miestä

Viikinkikulttuurissa ja sen vähässä kirjoitetussa materiaalissa oli sellainen hieno piirre, että kun jotain sanottiin, niin myös tehtiin.  Vaikka oltaisi miten oltu kännissä lupailtaessa.  Koska kirjallisia sopimuksia ei ollut, miehen sana oli todellakin miehen mitta, ja jos puhui suulla suuremmalla, sai ansaitsemansa maineen ja muiden halveksunnan.

Ei ole ihme, että nykyeurooppalaisia pidetään globaalisti paskahousuina, jotka kyllä puhuvat ja puhuvat mutta eivät tee mitään viisasta.  Kaikki politiikka, jota nykyeurooppalaismieliset pyrkivät saamaan aikaan, on silkkaa paskanpuhumisen, ajan- ja resurssienhukan maksimointia.  Pohjoisen pelottavat epäromanttiset tuppisuut ovat maineessaan siksi, että tekevät muutakin kuin höpisevät joutavia ja paskovat omaan pesään: ansiottomat tekevät parhaansa pudottaakseen ansioituneet tasolleen ainoalla tavalla jonka osaavat.

Yhdysvallat oli viikinkien valtakunnan todellinen perijä: maa, jossa tehtiin eikä vain sanottu, ja joka siksi oli paitsi voimakas myös luotettava.  Nykyään sitäkin maata johtaa paskahousu, joka ei tee mitään viisasta.  Yhdysvaltain demokraatit on puolue, jota ei kiinnosta kuin loistaminen paskanpuhumisen saralla, ja siksi se on nykyeuromedian lempilapsi ja todellisten pahantekijöiden silmissä hyödyllisempi idiootti kuin raha voi ostaa.

Yhdysvaltain republikaaneja, eteläpohjalaisia ja viikinkejä panetellaan väkivaltaisiksi kusipäiksi, vaikka he ovat ainoita, joilta löytyy sekä halu että voima ketään ihan oikeilta vihollisilta puolustaa.

Totuus

Mitä enemmän kansalaisten vapauksia ja vastuita siirretään valtion kannettaviksi, sitä enemmän ne ihmiset, jotka eivät elä elämäänsä päin helvettiä, pakotetaan kärsimään muiden virheistä.

Etevyyden sudenkuoppa

Yleisesti ottaen se on hieno asia, että ihminen on hyvä jossain, eikä tietty ylpeys sen johdosta ole hullumpi asia.  Nykyisin onkin yleistä, että ihminen tekee täysillä yhtä asiaa ja sitten toista, hankkii esimerkiksi ensin uran ja sitten perheen.  Kuitenkin on olemassa tilanne, jolloin tämä ylpeys ylittää terveen rajat, ja se tapahtuu sillä sekunnilla, kun ura menee perheen (oli se sitten oma tai muiden) edelle.

Miksi tämä on välttämättä paha asia?  Eikö ole olemassa tilannetta, jossa on pakko asettaa ura yhteisen hyvän nimissä oman perheen edelle?

Vastaus on ei.

Hyvän ihmisen määritelmä on se, että pitää huolta itsestään, perheestään ja sitten muista.  Jos järjestys ei ole tämä, ihminen ei onnistu tekemään niistä mitään hyvin, vaan sortuu kerran toisensa jälkeen antisosiaaliseen käytökseen.

Ihminen, joka asettaa uransa perheensä edelle, pitää huolta vain itsestään - riippumatta siitä, mistä väittää pitävänsä huolta.  Sellainen ihminen laiminlyö perhettään ja yhteiskuntaa, eikä onnistu tekemään hyviä päätöksiä.  Tästä syystä esimerkiksi Rousseau oli helvetin huono ja typerä ihminen - hän kuvitteli kykenevänsä opastamaan ihmisiä lastenkasvatuksessa vaikka ei pystynyt siihen itse.

Ihmisellä, joka ei pidä huolta ensisijaisesti perheestään, ja vasta toissijaisesti urastaan, puuttuu terve perspektiivi, eikä hän erota sosiaalista käytöstä antisosiaalisesta.  Sellainen ihminen voi pyrkiä vilpittömästi hyvään ja saa silti aikaan silkkaa pahaa.  Omien tavoitteidensa asettaminen toisten ihmisten yläpuolelle näiden haitaksi tunnetaan muualla yhteiskunnassa rikoksena - jos ihminen tekee saman perheessä laiminlyömällä parisuhteensa ja lastensa kasvatuksen, sitä katsotaan jostain syystä läpi sormien.

Kun ihminen perustaa perheen, hän menettää oikeuden elää vain itseään varten.  Ihmisellä on vastuu teoistaan perheelleen - niin puolisolleen kuin lapsilleenkin.  Perheen laiminlyöminen tarkoittaa käytöstä, josta kärsii sekä puoliso että lapset, eikä sitä voi oikeuttaa millään tekosyyllä.

Politiikkaa tehdään yhteiskunnan hyväksi, ja yhteiskunnan perusyksikkö on perhe.  Ilman perheitä ei ole yhteiskuntaakaan, joten kaiken politiikan tulee tähdätä perheiden hyvään.  Politiikka, joka ei tähtää tähän, on väistämättä itsetuhoista.

Uransa priorisointi on antisosiaalista käytöstä; julkishyödykkeen nimeltä yhteiskunta vapaamatkustamista itsekkäistä syistä.  Yhteiskunnan jatkumon ansiosta hänestä on tullut se mikä hän on, mutta hän ei tee parastaan sen hyväksi.  Samasta syystä kuin pummilla ei ole asiaa junaan, ei tulisi uraihmisellä olla asiaa politiikkaan: hän ei joko tiedä miten toimitaan oikein tai sitten ei välitä.

Ihmiselle, joka rakastaa valtaa enemmän kuin perhettään, ei tulisi koskaan sitä suoda, sillä sellaisen ihmisen ainoa prioriteetti löytyy peilistä.

Konservatismista ja yhteisestä kielestä

Ihmisillä on taipumus vääntää keskenään tunteja ja taas tunteja saadessaan tietää joidenkin tituleeraavan itseään jollain ilmauksella, jolla on kuulijan korvaan ikävä sävy.  Harvoin ennen pitkällistä vääntöä päästään lopputulokseen, jossa huomataan, että määritellään keskustelun premissit eri tavoin kuin toinen, mikä selittää hyvin nopeasti erimielisyydet.  Toisinaan tämä huomataan ja asialle nauretaan, toisinaan pidetään toisia idiootteina ja ihmetellään, miten moinen hoopo on voinut päästä edes peruskoulusta läpi.

Itsekin olen pannut merkille, että jos keskustelun osapuolten premissit ovat keskenään yhteensopimattomat, he eivät tule ymmärtämään toisiaan, koska puhuvat eri asioista samoilla nimillä.  Ymmärsivät he sitä tai eivät, he puhuvat eri kieltä.  Tästä syystä olen todennut, että kun asian ilmaisee kerran, sen pitäisi riittää.  Jos se ei riitä, ei ihan äkkiä riitä selittämälläkään, koska epäselvien premissien määrä harvemmin rajoittuu yhteen (löytyypä niitäkin, jotka eivät päästä omistaan irti hetkeksikään, vaikka heille käytännössä osoittaisi lähtökohtansa mielivaltaisuuden ja tarjoaisi toista selittämään toista kantaa).

No, monen korvaan kalskahtaa ikävältä sanalta itseäni määrittelevä käsite konservatismi.  Koska sana tarkoittaa säilyttämisen ideologiaa, ja koska viime aikoina yhteiskunta on käynyt läpi uskomattoman määrän sen luonteen mullistavia muutoksia, lienee monelle epäselvää, mitä tarkkaan ottaen tahdon konservoida.

Vastaukseni on yksinkertainen: haluan ajaa ja säilyttää yhteiskunnassa arvoja, jotka tekevät paitsi elämisestä mielekästä myös ovat säilymiskelpoisia.  Nokkela sitten kysyykin, että mitä ihmettä minä mahdan niillä tarkoittaa?

Arvoilla, jotka tekevät elämisestä mielekästä, tarkoitan arvoja, jotka kannustavat yksilöä kantamaan vastuun elämästään ja valinnoistaan.  Säilymiskelpoiset arvot puolestaan ovat sellaisia, jotka eivät aiheuta yhteisön tuhoutumista itsestään saati uhkaa vastaan, ja voidaan taas jakaa kahtia: fyysisiin säilymisen edellytyksiin ja voimaan vastustaa ulkopuolisia uhkia.

Kun teoilla on seuraukset, yksilö kokee valinnoillaan vaikuttavan elämäänsä merkityksellisillä tavoilla.  Sen vastapuoli, eli arvot, jotka tekevät elämästä mieletöntä, ovat sellaisia, jotka vievät yksilöltä vastuun ja ulkoistavat sen hänestä käytännössä riippumattomalle taholle.  Tällöin ihminen ei koe olevansa itsestään vastuussa vaan holhottu, ja alkaa elää sen mukaan.

Fyysiset säilymisen edellytykset sananmukaisesti syntyvät - jatkumisen yksi elinehto on, että yhteisössä syntyy lapsia sen säilymiseen tarvittava määrä.  Lapsia tarvitaan säilymiskelpoisessa rauhanaikaisessa yhteisössä suurin piirtein kolme kahta vanhempaa kohti, koska kaikki eivät pääse (tai kykene) lisääntymään, ja koska syntyvistä lapsista kaikki eivät edes ehdi lisääntymisikään. Tämän aikaansaamiseksi yhteisön tulee ylläpitää avioliiton instituutiota.

Lasten synnyttäminen ei kuitenkaan riitä.  Lapset pitää kasvattaa taistelemaan antisosiaalista luonnettaan (mahdollisuuksien mukaan myös toisten antisosiaalista luonnetta) vastaan ja opettaa heille keinot luoda ja ylläpitää vaurautta.  Yhteiskunnan on tuotettava riittävästi resursseja ylläpitoaan varten: velanotto ei ole elinkeino.

Yhteiskunnalla on oltava varsin (vaan ei täysin) selkeä ja homogeeninen moraalikäsitys, ja sen tulee paitsi tukea edellämainittuja arvoja myös oikeuttaa yhteiskunnan olemassaolo sen jäsenten silmissä kaikkia ulkoisia uhkia vastaan.  Selkeä sen tulee olla siksi, että ihmisten kaikki energia ei mene väärinkäsitysten selvittelyihin (mistä esimerkkinä kirjoituksen alun huomio), ja homogeeninen siksi, ettei ihmisten kaikki energia mene arvoristiriidoista seuraaviin konflikteihin.

Yhteiskunta, jonka jäsenet eivät ole valmiita asettamaan henkeään alttiiksi sen puolesta, kuolee kohdatessaan sellaisen, jonka jäsenet ovat.  Yhteiskunta, joka ei usko olevansa oikeamielinen ja hyvä, ei usko oikeuteensa olla olemassa.  Sellainen yhteiskunta on heikko, ja kulttuurievolutiivisessa taistelussa vahvin voittaa aina.

Lopuksi on todettava, että yllämainitut arvot ovat sellaiset, joista ei yksinkertaisesti voida järkevästi ajatellen tinkiä.  Ne jättävät yhteiskunnalle varaa liikkua ja kehittyä, mutta rajaavat ulos tavallisimmat sivilisaatiot tuhonneet ilmiöt.  Koska edellämainittujen arvojen vaalimisen tärkeys ei ole auennut (ja tuskin aukeaakaan) kaikille, tarvittaisiin niitä tukemaan jotain, mikä tekisi niistä yhteisön silmissä koskemattomia.  Paras, varmin ja yksinkertaisin tapa tähän on uskonto.

Vahvin voittaa aina

Otsikon lause on fakta.  Monet kuvittelevat, että se ei pidä paikkaansa, tai sanovat, että jopa heikoilla on oma voimansa, ja jotkut toiset taas ovat sitä mieltä, että voimassa ei ole mitään tavoittelemisen arvoista.  Kaikki he ovat kuitenkin väärässä, eivätkä he ymmärrä voiman luonteesta tuon taivaallista.

Voimakkuus tarkoittaa kykyä ja tahtoa käyttää itseään vaikuttaakseen ympäröivään todellisuuteen.  Se ei välttämättä vaadi kovinkaan paljon fyysistä voimaa liikuttaa raskaita esineitä, vaan se sisältää myös esimerkiksi auktoriteetin.  Hintelä mutta voimakastahtoinen on vahvempi kuin lihaksilla siunattu mutta arka.

Voimakkuutta kunnioittavat kaikki ja sitä pyrkivät myös haalimaan varsin monet jo sen itsensä takia.  Pelkkä voima ei kuitenkaan riitä - might makes right on kammottava ohjenuora.

Millä tavoin otsikon ilmaus sitten eroaa väitteestä might makes right?  Sillä, että vahvemman oikeus ei ole oikeutta lainkaan, sillä voimakkuus ei tee ihmisestä oikeamielistä eikä se määritä oikeutta.  Voimakkuus on vain potentiaali jota soveltaa.  Vasta ymmärrys oikeasta ja väärästä ja tahto taistella oikeuden puolesta tuottavat oikeuden.  Pelkkä ymmärrys oikeasta ja väärästä ei riitä, jos ei ole valmis asettumaan vääryyttä vastaan.

Jos haluaa oikeuden voittavan, on hyvän oltava pahaa vahvempi.  Hyvän puolella on se totuus, että pahuus syntyy itsekkyydestä, eikä paha aseta itseään alttiiksi, koska se ei palvele pahan etua.  Paha käy päälle silloin, kun uskoo, että toinen ei niin tee, tai omaa riittäväksi kokemansa ylivoiman.  Hyvä ihminen puolestaan on valmis uhraamaan itsensä, koska hänen motiivinsa on oikeuden - ei itsekkyytensä tai antisosiaalisen halunsa - puolustaminen.

Yhteiskunnassa, jossa oikeutta eivät puolusta tarpeeksi monet tarpeeksi vahvat ihmiset, saavat itsekkäät ja antisosiaalisesti käyttäytyvät - pahat - ihmiset vaikutusvaltaa.  Oikeus ja hyvyys ovat julkishyödykkeitä, ja jokainen kynnelle kykenevä, joka ei niitä tuota ja puolusta, on vapaamatkustaja.  Jokainen, joka sabotoi niitä, on paha.

Pahat ihmiset eivät välitä säännöistä.  Heillä on aseita ja he käyttävät niitä, riippumatta siitä, onko heillä siihen lupaa.  Kun valtio ei salli lainkuuliaisen kansalaisensa kantaa asetta ja tuottaa julkishyödykettä, se sabotoi suoraan kansalaisten kykyjä ja mahdollisuuksia puolustaa oikeutta väärintekijöitä vastaan.  Sellainen valtio ei ole elinkelpoinen, koska sellaisessa valtiossa itsekkäät ja antisosiaaliset ihmiset ovat voimakkaampia kuin hyvät.

Vahvin voittaa aina ja kaikkialla.  Mitä sanotte sellaisen ihmisen oikeustajusta, joka tekee kaikkensa varmistaakseen, että se vahvin on arkielämässä paha?

Vapauden uudelleenmäärittely

Joskus vapaus tarkoitti vapautta vastata omasta elämästään ja oikeutta kantaa vastuunsa.

Nykyään vapaus tarkoittaa vapautta valita milloin tahansa mitä tahansa, ja valintojen seuraukset, vastuu, sitoutuminen jne. ovat vihollisia.

Kun ihmisellä on kolme vaihtoehtoa josta valita, hän voi valita niistä itselleen sopivimman.  Kun vaihtoehtoja on kolme tuhatta, hän ei osaa päättää, vaan jää hämilleen, arpoen vaikka lopun ikäänsä ettei vain valitsisi väärin.  Kokiessaan, että hän luopuu vain kahdesta vaihtoehdosta parhaan hyväksi, ihmistä ei harmita.  Kun hän katsoo valintansa tarkoittavan 2999 muun vaihtoehdon poissulkemista, valinta tuntuu valtavasti suuremmalta.  Vaihtoehtojen määrä ja valinnan koettu paino halvaannuttaa ihmisen ja saa tämän harmistumaan.

Ihminen ei tule sitä onnellisemmaksi mitä enemmän hänellä on vaihtoehtoja.  Ihminen tulee sitä onnellisemmaksi, mitä enemmän hän keskittyy nauttimaan valitsemastaan vaihtoehdosta.

Tästä syystä vaihtoehtojensa rajoittaminen tuppaa olemaan hyvä idea.

Sankari ja lohikäärme

"The nation that makes a great distinction between its scholars and its warriors, will have its thinking done by cowards and its fighting done by fools" - Thukydides


Länsimaalainen kertomaperinne on ollut iät ja ajat täynnä tarinoita sankareista ja lohikäärmeistä.  Nykyisenä feministisenä aikana moiset maskuliiniset ja väkivaltaiset tarinat on heitetty romukoppaan, mutta tarkkaan ottaen mitä pesuveden mukana lensi pois?  Kuten tiedämme, feministisiä käsityksiä ei ole muodostettu pitkällisen harkinnan tuloksena, saati edes alkeellisella ymmärryksellä menneestä, joten on aika tarkastella missä määrin miehisen sankarimyytin demonisointi palveli kenenkään etuja.


Sankarin loiste


Sankari on mies, joka asettuu vääryyksiä vastaan oikeasta syystä.  Hän teilaa lohikäärmeen ja saa palkkiokseen naisen rakkauden.  Sankari on hirveän vahva ja hirveän kiltti oikeamielisyyden puolustaja, jonka ansiot harvemmin jäävät edes tarinoissa pahiksen listimiseen, vaan häntä kuvataan myös usein viisaana ja hyvänä hallitsijana.

Sankari syntyy, kun lyödään yhteen ne ominaisuudet, jotka tekevät hyveellisen miehen.  Sankari on viisas, kiltti, rohkea, voimakas ja nöyrä vaan ei mateleva.  Mitään sankaruuden ominaisuutta ei voi ottaa sankarista pois, koska sankarillisen ominaisuuden puute on aina askel kohti hirviötä.

Nykylänsimaalainen ei usko sankareihin.  Hänen mielestään sankaruus on epäinhimillistä ja persoonatonta, tekopyhää luontonsa kieltämistä ja ylipäätään tylsää.  On paljon kiehtovampaa seurata dramaattisia tarinoita antisankareista, jotka toilailevat typeryydestä toiseen, yrittävät ratkaista ongelmiaan väärillä välineillä ja onnistuvat vain pahentamaan niitä.  Usko hyvyyteen on kuollut - tilalla on vankkumaton usko siihen, että yrittämällä voi vain pahentaa asioita.

Lohikäärme, tuhon airut

Voimakasta väärintekijää, jolla on valta, voima ja halu turmella toisten elämät omansa eduksi, on tarinoissa traditionaalisesti edustanut lohikäärme.  Kyseessä on hirviö, joka syntyy, kasvaa ja juopuu vallasta, alistaen tavalliset ihmiset pelkoon, puutteeseen ja köyhyyteen.  Lohikäärme on aina mahtava, ja saa sitä enemmän pahaa aikaan, mitä pidempään se saa hallita.

Lohikäärmeellä ei ole sosiaalista moraalia tai oikeustajua.  Se harjoittaa mielivaltaa, vahvemman oikeutta ja pakkoa, keräten itselleen toisten töiden hedelmät - olivat ne sitten kauneimmat ja hyveellisimmät prinsessat, viljavimmat pellot tai suurimmat kulta-aarteet (yleensä kaikki kolme).

Nykylänsimaalaiselle lohikäärme on edelleen todellinen - mikä olisikaan osa konkreettisempaa todellisuutta, kuin korruptoitunut, megalomaaninen ja tavallisia ihmisiä mahdollisuuksiensa mukaan kyykyttävä poliitikko?  Pienemmässä mittakaavassa lohikäärme voi olla vaikkapa väkivaltainen retku, jota viettiään sokeasti seurannut nainen rakastaa ja vihaa vuoronperään vailla voimia lähteä.

Sankarista lohikäärmeeksi

Koska ihannoidun sankarin rooli on aina ollut miehen rooli, feministit päättelivät, että sankarit alistivat naisia.  Heille lohikäärmettä edusti miessukupuoli itsessään - syntyjään pahana riippumatta ansioistaan.  He syyllistyivät tismalleen samaan virheeseen kuin ns. kiltit miehet, jotka kohtelivat naisia kuin kukkaa kämmenellään, vaikka nämä olisivat purreet sitä kämmentä minkä ehtivät.  He pitivät sukupuolta, eivät toimintaa, ihmisen määrittelevänä ominaisuutena, ja tekivät sankaruudesta halveksittua.

Kun sankarin toiminta - oikeuden puolustaminen vääryyttä vastaan - on demonisoitu, jää jäljelle kahdenlaisia miehiä: niitä, jotka eivät asetu vääryyttä vastaan, ja niitä, jotka eivät välitä oikeasta ja väärästä.  Lohikäärmeitä on aina ollut, ja nyt, kun sankareilta on viety oikeutus ja keinot, nämä äärimmäisen harvinaiset ja ihailtavat ihmiset loistavat poissaolollaan.

Sankari oli poikkeus, lohikäärme sääntö.  Meiltä ei viety lohikäärmettä kun sankarit nimettiin sellaisiksi.  Tänä päivänä käytännössä kukaan ei asetu lohikäärmettä vastaan - ja jos asettuu, saa myös maksaa siitä.

Iltalehti tutki




















Minä vetäisin tuosta "ota kantaa" -kohdan kyselystä vähän toisenlaisen johtopäätöksen.

Avioliitto mahdollistaa sivilisaation

Pohdiskeltuani ja lueskeltuani kirjoituksia, jotka koskevat ns. tasa-arvoa, miesten ja naisten oikeuksia ja velvollisuuksia, yhteiskuntaa ja avioliittoa, kummastelin sitä, että käsittämättömän suuri osa asiasta puhuvista ihmisistä ei tuntunut välittävän tippaakaan avioliitosta, sukunsa sammumisesta saati sivilisaatiosta. Hyvin harvan päähän näytti pälkähtäneen edes se ajatus, että jokaisessa kulttuurissa, jossa minkäänlaista kehitystä tapahtui, tunnettiin avioliiton instituutio, ja mitä monogaamisempi ja peruuttamattomampi instituutio oli, sitä nopeammin ja paremmin yhteisö kehittyi suhteessa vaihtoehtoihinsa.

Siitä huolimatta suuri osa länsimaalaisista on sitä mieltä, että avioliiton instituutiolle voi tehdä mitä vain - kuten tehdä sen lopettamisesta helppo, mielivaltainen ja puolueellinen prosessi, sisällyttää siihen yhteiskunnallisesti kestämättömiä aineksia kuten homoseksuaalit tai lakkauttaa se käytännössä kokonaan ja sallia polygamian. Kyseiset ihmiset joko eivät ymmärrä tai sitten kieltäytyvät ajattelemasta kyseisten instituutiota turmelevien päätösten vaikutuksia, ja lyövät fasistisikakortin pöytään jonkun kehdatessa edes kyseenalaistaa heidän hedonistista edistyksellistä mielipidettään.

He eivät yksinkertaisesti kykene tajuamaan, että avioliittoinstituutiolle maailman nopeimmin kehittyneessä, voimakkaimmassa, elinvoimaisimmassa ja parhaassa kulttuurissa oli painavat syyt. He vain näkevät rajoitteen, eivät keksi miksi se on siinä, päättelevät "ehkä joskus ihmiset pelkäsivät ja siksi vihasivat homoutta/polygamiaa/päätöntä viettiensä seuraamista" ja kuvittelevat, että asiat paranevat sillä, että he rikkovat rajan, jonka paljon heitä viisaammat olivat pystyttäneet.

Ikään kuin paluu tilaan, jossa tarpeellista rajoitetta ei ollut, olisi jotenkin edistyksellistä. Eihän se tietenkään ole minkääntasoista edistystä vaan taantumista.

Sille, että avioliitosta ei päässyt eroon, oli syy. Kyseinen syy oli se, että nainen tai mies ei voinut jättää perhettään oman onnensa (nykyään: yhteiskunnan) nojaan, vaan takasi lapsille molempien vanhempiensa taloudelliset resurssit ja kyvyt kasvattaa. Vanhemmille se tarjosi paitsi oikeuden kasvattaa ja osallistua jälkeläistensä elämään, myös takeen siitä, että jos he elivät kunnollisesti, avioliiton toinen osapuoli ei voinut millään verukkeella riistää heiltä näitä.

Sille, että avioliittoon solmittiin vain kaksi ihmistä, oli syy. Kyseinen syy oli se, että polygamisessa yhteiskunnassa alfamiehet monopolisoivat itselleen jokseenkin kaikki naiset, jotka kenellekään kelpaavat, ja jättävät valtavan enemmistön miehistä vaille motiivia tehdä yhtään mitään rakentavaa. Polygamisessa yhteiskunnassa valtaosalla miehiä ei ole mitään motiivia edes noudattaa lakeja, mistä johtuu sellaisten yhteiskuntien alituinen sekasorto.

Sille, että avioliittoon pääsivät vain heteroseksuaaliset parit, oli syy. Kyseinen syy oli se, että homoseksuaalit eivät tarvitse avioliittoa mihinkään - avioliitto on lapsia, ei aikuisia varten. Homot olisivat avioliitossa pelkkiä vapaamatkustajia, eikä millään yhteiskunnalla ole mitään syytä tukea sellaisia. On myös muistettava, että mitä selkeämmin jokin asia profiloituu homoseksuaalien jutuksi, sitä voimakkaammin heteromiehet sitä välttävät.

Myös sille, että ihmiset itse valitsevat puolisonsa, on tärkeä syy: kun ihmiset saavat valita kenen kanssa ryhtyvät tekemisiin - sen sijaan, että sen päättäisi suku, arpa tai jokin muu heidän näkökulmastaan mielivaltainen instanssi - heillä on paitsi oman valintansa tuoma velvoite ja vastuu. Tällöin he ymmärtävät vapauden ja vastuun seuraavan toisistaan ja pitävät sitä mielekkäänä. Ihmiselle, jolle avioliitto on pakko, eikä tämä saa valikoida kenen kanssa siihen ryhtyy, ei avioliitto ole seuraus omasta valinnasta eikä hän koe olevansa vastuussa myöskään sen tuloksista. Sen takia kaikki yhteiskunnat, joissa on pakkoavioliittoja, ovat vähintäänkin halvaantuneita.

Avioliitto on instituutio, joka vastaa yhteisön tarpeisiin monella tavalla: se mahdollistaa vakauden, vaurauden ja kehityksen, samalla suojaten väestökatoa, sekasortoa ja köyhyyttä vastaan. Tästä syystä menestyvä yhteiskunta on myös suonut avioliittoon astuneille enemmän statusta ja yhteiskunnallista vaikutusvaltaa kuin niille, jotka eivät joko halua tai kelpaa sen piiriin.

Avioliiton kriteerien täyttäminen myös kysyy ihmisiltä huomattavasti enemmän kuin se, että ihmiset eivät täytä kyseisiä kriteerejä. Tällä on (myös kulttuuri)evolutiivista vaikutusta, ja se vaikutus tuottaa älykkäämpiä, korkeamoraalisempia ja aloitekykyisempiä lapsia sukupolvi toisensa perään kuin vanhempansa.

Yhteiskunta, jonka avioliittoinstituutio ei ole vapaavalintainen, monogaaminen, (hyvin vähin poikkeuksin) pysyvä ja heteroseksuaalinen instituutio, ei valjasta kulttuurinsa miesten saati naisten resursseja rakentavasti. Sellainen kulttuuri on jatkuvassa niukkuudessa elävä väkivaltainen helvetti, ja saa aikaan aniharvoin mitään hyödyllistä.

En ihan äkkiä keksi, millä perusteella kukaan yllämainitut tosiasiat ymmärtävä ihminen voisi puolustaa pakkoavioliittoa, homoliittoa, polygamiaa tai mielivaltaista avioerolupaa.

Naisen kohtelusta

Kaikki tuntevat ja valtaosa vannoo lauseen "naisia on kohdeltava hyvin" nimeen. Itse asiassa, aika oudoltahan se kuulostaisi, että sanoisi "naisia ei ole kohdeltava hyvin". Samalla kuitenkaan lause "miehiä on kohdeltava hyvin" ei ole kovinkaan tuttu eikä sitä usko nykypäivänä kukaan. Elämme niin kutsutusti tasa-arvoisessa yhteiskunnassa, mutta miehiä kyykytetään niin naisten, yhteiskunnan, kuin toisten miestenkin taholta minkä ehditään, vailla minkäänlaista halua tai tarvetta kohdella heitä hyvin.

Mistä tämä johtuu?

Syynä on väärintulkinta. Lause "naisia on kohdeltava hyvin" koski alunperin ladyja, hienoja naisia. Ladyn määritelmä on sellainen nainen, joka toteuttaa naisellisia hyveitä jokapäiväisessä elämässään - vastine herrasmiehelle, joka toteuttaa miehisiä hyveitä. Mitä nämä sukupuoliset hyveet ovat, ovat niitä (harvemmin luonnostaan esiintyviä) käyttäytymismalleja ja ominaisuuksia, joita vastakkainen sukupuoli heidän sukupuoleltaan edellyttää. Sukupuolensa hyveitä omaava ja toteuttava henkilö on siis ihanteellista kumppanimateriaalia.

Ladyn ja herrasmiehen asema ja kohtelu johtuivat siitä, mitä he olivat tehneet itsestään - ei siitä, miksi he olivat syntyneet. Syntyminen jommankumman sukupuolen jäseneksi ei ole ansio eikä sitä saa sellaisena pitää.

Nykyään ongelmana on se, että sekä miehet että naiset kuvittelevat naiseksi syntymisen olevan ansio ja näiden olevan syystä etuoikeutettuja. Käsitys kattaa koko yhteiskunnan: et saa surkeintakaan öykkäriä niin nopeasti aggressiiviseksi kuin sanomalla, että joku kohtelee naista huonosti, ja toisaalta lakijärjestelmämme on täynnä lakeja, virkamiehiä ja lobbareita valvomassa, ettei kenellekään naiselle vaan tulisi henkinen pipi.

Tuleeko naisesta parempi sillä, että häntä kohdellaan etuoikeutetusti? Ei tule. Hän alkaa kuvittelemaan silkan sukupuolensa olevan itselleen syy saada etuoikeutettua kohtelua, ja kun sellainen kohtelu irrotetaan ansioista, joilla se kuuluisi saada, alkaa kuvitella itselleen kuuluvan kuun ja tähdet taivaalta.

Mitä siis naisille tapahtui, kun heitä ruvettiin kohtelemaan etuoikeutetusti riippumatta siitä, mitä he tekivät ja elämäänsä elivät? Heistä tuli vihaisia.

Heistä tuli vihaisia, koska he eivät toimineet tavalla, joka olisi ansainnut erityiskohtelua. Tavoitteena oli tasa-arvo, ja herrasmiehen käytös naista kohtaan, joka ei ollut lady, sai naisen tuntemaan itsensä arvottomammaksi ja pitämään miestä ylempänään. Tästä syntyi toisen sukupolven feminismi - hyvin kohdeltujen naisten marxistinen punk-liike, joka lähti taistelemaan kuvittelemaansa sortajaa vastaan.

Ensinäkemältä paradoksaalinen ilmiö, huonosti käyttäytyminen etuoikeutetussa asemassa, on kuitenkin sääntö, joka on toiminut läpi ihmiskunnan historian, riippumatta viiteryhmästä, johon sitä soveltaa. Samalla tavalla kuin jotkin vähemmistöt eivät käyttäydy kunnolla yhteiskunnan suotua heille erioikeuksia, eivät naisetkaan käyttäydy hyvän naisen tavoin siksi, että heidät on nostettu jalustalle - heistä ei tule kiitollisia vaan katkeria.

Naiset halusivat oikeutta, mutta miehet vetivät överiksi ja antoivat etuoikeuden. Etuoikeus ei tyydytä oikeustajua, vaan synnyttää kateutta ja katkeruutta sekä etuoikeutettujen että heidän, jotka eivät ole etuoikeutettuja, kesken.

Yhtäkään naista, joka ei tee jotain ansaitakseen hyvää kohtelua, ei tule kohdella yhtään sen paremmin, kuin miestä, joka ei ansaitse hyvää kohtelua. Sen sisäistäminen lopettaa sukupuoltenvälisen oikeuksien epäsuhdan ja kuvitelman naisten sorretusta asemasta - miesten täytyy lakata suomasta ansiotonta arvonnostoa naisille, ja he voivat havaita, että jotkut alkavat käyttäytyä tavalla, jolla he ansaitsevat ladyn nimen.

Hyvän kohtelun tulee olla palkinto hyvästä käytöksestä. Jos hyvää käytöstä ei ole, kyseessä on silkka ylenkatse ja holhous - palkkiota ei saa antaa ennenkuin sillä on syytä. Meillä miehillä on ollut ketunhäntä kainalossa: olemme halunneet tehdä naisista hyveellisiä ja kuvitelleet kannustavamme siihen kohtelemalla heitä tavalla, jonka hyveellinen nainen ansaitsee. Vähänpä tiesimme.

Antamalla palkintoporkkanan etukäteen poistimme motiivin käyttäytyä ladyn lailla.

Miksi oikeus avioeroon on huono idea

On uskoakseni monelle ällistys, että joku ihminen tänä maailmanaikana vastustaa ihmisten oikeutta avioeroon, ja yhtä moni on valmis muistuttamaan siitä, että avioeroja tehdään todella hyvistä ja painavista syistä. Heidän muistutukseensa olen valmis yhtymään, mutta avioeron mahdollisuus aiheuttaa enemmän ongelmia kuin ratkaisee, minkä lisäksi läheskään kaikkia avioeroja saati avioliittoja ei solmita hyvistä syistä.

Siinä, missä yksiavioisuus toimii jarruna miesten polygamiselle seksuaalivietille, avioliiton peruuttamattomuus toimi jarruna naisten hypergamialle. Oikeus eroon mistä syystä hyvänsä, todennäköinen lasten huoltajuus, elatusapu ja feministinen propaganda eivät ole omiaan suitsimaan naisellista ailahtelevaisuutta - päinvastoin. Inhimillinen tragedia syntyy siitä, että valitettavan suuri osa ihmisistä toimii kunnolla vasta kun on pakko, ja jos ihmiseltä viedään antisosiaalisen ratkaisun negatiiviset seuraukset pois, tämä toimii antisosiaalisesti.

Paha juttu tästä tulee myös siitä syystä, että oikeus avioeroon käytännössä lakkautti perheen yhteiskunnan perusyksikkönä, ja tilalle tuli individuaali yksilönoikeuksineen. Sen sijaan, että esimerkiksi äänioikeus suotaisiin perheyksikölle, joka edellyttää kahden yksilön sitoutumista sosiaalisesti tuottavaan muotoon, se suodaankin kullekin yksilölle erikseen ja mahdollistaa pelkästään oman napansa huomioon ottamisen niin äänestys- kuin sosiaalisessakin kontekstissa.
Äänioikeus jokaiselle tuottaa laadullisesti kehnompia äänestäjiä kuin äänioikeus sosiaalisesti tuottavalle yksikölle. Toistan jälleen: ihminen ei toimi luonnostaan oikein, vaan vasta sitten, kun väärin toimimisesta hän saa niskaansa toimintansa seuraukset lyhentämättömänä.

Perheen perustaminen ja toisen sukupuolen hankalasti ymmärrettävän seuran kanssa loppuikänsä jakaminen ei vaadi ihan pientä työmäärää, vaan edellyttää valtavaa määrää epäitsekkyyttä, empatiaa ja pitkämielisyyttä. Vie avioero-oikeus pois, ja naiset alkavat katsoa hivenen tarkemmin, kenen kanssa astelevat alttarille, minkä lisäksi miehet uskaltavat luottaa siihen, että saavat pitää perheensä ja saavat voimakkaamman motiivin tehdä töitä sen eteen. Kummallekaan sukupuolelle ominaisia antisosiaalisia käytöstapoja ei sovi hyväksyä eikä missään tapauksessa vaalia.

Perheyksikkö myös toimii lääkkeenä antisosiaalisia ideologioita, kuten marxistista feminismiä tai naisvihaa kohtaan: jos ihminen on jakaakseen loppuelämänsä jonkun kanssa, siitä tulee kosolti siedettävämpi ja pitempi, jos ei vihaa kumppaniaan. Yksilön äänioikeus mahdollistaa kyseisiä antisosiaalisia vihaideologioita kannattavien sekopäiden yhteiskunnallisen vaikutusvallan ja on myös suorassa vastuussa siitä, että kukaan ylipäätään puhuu sukupuoltenvälisestä sodasta.

Jos ihmisellä on täydet oikeudet yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen ja turvattu elämä ilman kumppania, yhä useampi valitsee sen tien ja yhä harvempi oppii enää elämään yhdessä toisen ihmisen kanssa, joka ei koe asioita samalla tavalla kuin hän. Oikeus avioeroon tuhosi perheen yhteiskunnan perusyksikkönä ja mahdollisti elämisen ja yhteiskunnallisen vaikuttamisen totaalisen itsekeskeisistä lähtökohdista. Se käytännössä huononsi ihmisten laatua tekemällä heistä itsekkäämpiä, kärsimättömämpiä ja suvaitsemattomampia kuin aikaisemmin.

Entäpä mitä sitten, jos avioero-oikeus otettaisiin pois? Seuraisiko ongelmia? Varmasti, sillä ihmiset eivät muutu maagisesti paremmiksi heidän opittuaan kelvottomat käyttäytymismallit ja rutiinit. Väliinputoajia olisi luultavasti yksi sukupolvi, mutta moista muutosta ei äänestämällä aikaan saada. Saavutetuista oikeuksista ei yksikään individualisti luovu ennen kuin ollaan päädytty itsekeskeisen sosialistisen individualismin luontaiseen päätepisteeseen - moraaliseen ja yhteiskunnalliseen konkurssiin.

Vasta sitten, kun pää on hakattu auki siihen seinään voidaan ruveta miettimään sitä, että oliko siihen päänsä moukaroiminen alunperinkään niin hyvä idea.

Yksilö ei saa olla yhteiskunnan perusyksikkö, koska yksilö ei riitä.

Vallasta, pahuudesta ja hulluudesta

Tulin taannoin tajunneeksi sellaisen asian, että kaikilla maailman ihmisillä on joitain täysin älyttömiä käsityksiä asioista. Esimerkiksi yhden mielestä toisen täytyy olla vähintäänkin puolihullu kun tämä uskoo Jumalaan, ja tämä taas pitää ensimmäistä korkeintaan puolimielisenä, koska tämä uskoo ilmastonmuutokseen ja humanismiin. Se, mikä näiltä molemmilta tuppaa jäämään huomiotta, on se tosiasia, että jos he lakkaavat pitämästä toisiaan kaheleina - tai sitten tajuavat olevansa itse tavalla tai toisella kaheleita - he tulevat kohtalaisen mukavasti toimeen keskenään.

Siinä vaiheessa ei tule tikusta asiaa, vaan hyväksytään se, että maailmaa ei katsella samojen lasien läpi, mutta silti pelataan samoilla säännöillä saman yhteisön jäseninä. Toinen löytää elämälleen sisältöä jätteidensä lajittelusta ja toinen taas lukee ruokarukouksen. Molemmat tekevät parhaansa ollakseen hyviä ihmisiä.

Siinä vaiheessa kun toinen keksii ruveta vaatimaan toiselta sitä, että tämän täytyy lähteä mukaan hänen älyttömyyteensä, hän ottaa askeleen puolihulluudesta kohti täyttä. Siinä vaiheessa ihmisestä älyttömyyksineen tulee vaarallinen. Kun ihminen janoaa valtaa toisen yli, hänestä tulee paha.

Kaikkein tärkeintä oman puolihulluutensa ymmärtämisessä on se, että uskoi johonkin asiaan miten voimakkaasti hyvänsä, on paitsi mahdollista myös todennäköistä, että ihminen ei tiedä minkä asioiden suhteen hän on kaheli. Kun käytät valtaa yhden hyväksi, käytät sitä kaikkien muiden vahingoksi. Sen takia viisas on vastahankainen käyttämään valtaa ja sen takia hän käyttää sitä aiheuttaakseen mahdollisimman vähän pahaa sen sijaan, että yrittäisi tehdä mahdollisimman paljon hyvää.

Vasta sitten, kun ihminen kokee vastenmielisyyttä valtaa kohtaan, on hänelle mitään syytä sitä suoda. Jollekin taholle sitä on pakko antaa, ja sen tahon tulee ymmärtää, että valta on luonteeltaan pahaa, ja että sitä on syytä käyttää vain silloin, kun se on vaihtoehtoaan pienempi paha. Sitä ei voi käyttää hyväntekemiseen - ei, vaikka miten haluaisi.

Ihan äkkiä ei löydä ihmistä, joka on yhtä typerä ja hullu, kuin se, joka on innokas käyttämään valtaa. Kun kädessäsi on Sauronin sormus, et voi tehdä sillä hyvää.

Sinne meni

Tänään tuli täyteen se vuosi, jonka päätin olla ilman alkoholia.

It was a very good year.