Pages

Oivallus

Lomani päätteeksi tulin havainneeksi, että en ole koskaan kuvitellutkaan voivani olla niin onnellinen kuin nyt olen, ja siitä on kiittäminen Kukkastani.

Leimuan, rakastan, joka päivä lisää. Hehkun täynnä voimaa ja onnea.

Pidän tästä kiinni.

Uusien puolueiden nousun syy

Moni on miettinyt, minkä takia Perussuomalaiset on noussut valtavaa tahtia maamme poliittiselle kartalle merkittäväksi pelaajaksi. Yhtä moni (luultavasti kyseessä ovat samat naamat) miettii, minkä takia vanhat valtapuolueet menettävät jatkuvasti paikkojaan, erityisesti vasemmistopuolueet. Päätellen siitä, mitä vanhat puolueet tekivät eurovaaleissa, kukaan ei ollut keksinyt vastausta.

Annan vinkin: miettikää hetki sanaa kansanedustuslaitos.

Sen olisi tarkoitus meinata laitosta, jossa kansan edustamat kaverit ajavat edustamansa kansanosan politiikkaa. Mitä kansanedustuslaitoksissa ja erityisesti vasemmistopuolueissa sen sijaan tapahtuu?

Niissä leijutaan ja pidetään itseä kansaa parempina - ei suinkaan osana sitä. Vasemmistopuolueiden ja heidän äänestäjiensä identiteetti perustuu alusta loppuun siihen käsitykseen, että me ollaan hei parempia ja korkeampia kuin te tavalliset hoomoilaset. Äänestäkää meitä, koska me tiedetään paremmin. Jos haluat olla tavallista tallaajaa parempi, äänesi kuuluu meille.

Loppujen lopuksi kovinkaan moni ei halua äänestää moisia ylimielisiä kusipäitä, jotka kuvittelevat moista ilman mitään konkreettista perustetta. Paikalleen jämähtäneet, korruptoituneet ja omaa etuaan kansan edusta piittaamatta ajavat puolueet, kuvittelevat, että heidän statuksensa osana vanhaa puoluekoneistoa takaa automaattisesti sen, että he tietävät asiat paremmin kuin muut ja ovat oikeutettuja hallitsemaan riippumatta siitä, millaisia tuloksia he saavat aikaan.

Timo Soini ilmaisi halunsa liittyä tähän pöhöttyneeseen, itseriittoiseen ja ylimieliseen massaan haistatellessaan ihmisille, jotka olisivat äänestäneet Perussuomalaisia jos Jussi Halla-aho olisi ollut heidän listallaan. Hänkin lähetti sen signaalin, että hei, mä olen parempi kuin te, moukat.

Porukan, jonka identiteetti rakentuu sille, että kuvitellaan olevansa parempia kuin äänestäjät, on hiton vaikea ylläpitää valta-asemaa, jos mitään vaihtoehtoja on tarjolla.

Puolueelle, joka sanoo: me olemme samanlaisia asioista ajattelevia ihmisiä kuin tekin ja jaamme teidän huolenne ja toiveenne, on paljon enemmän tilausta, kuin puolueelle, joka hymistelee perusteettomassa paremmuudentunteessaan ja ylimielisyydessään kuvitellen voivansa ylhäältä käsin sanella mitä mieltä kenenkin mistäkin tulee olla.

Ihmiset haluavat oman mielipiteensä kuuluviin. Eivät yläpuolelleen asettuvan eliitin. He haluavat puolueen, jonka jäsenet edustavat heitä. Perussuomalaiset näyttäytyi heille sellaisena, ja se voitti sillä kannatusta. Siitäkin huolimatta, että sillä oli juntti- ja SMP-imago. Nyt se on antanut ymmärtää haluavansa kuulua kansan sijasta hallitsevan eliitin jengiin, ja kansa pettyy taas.

Maamme suurin puolue, nukkuvat, odottaa edelleen, että joku alkaisi (ja jaksaisi) kuunnella kansaa.

Häpeästä

"I don’t consider the term “coward” to be a pejorative. Usually “coward” is a code word for someone who refuses to take a stupid risk for someone else’s benefit."

-Danimal
Häpeä on tunne, jonka mahdollistaa sosiaalinen ympäristö ja ihmisen kokemus itsestään osana sitä. Se syntyy siitä, että ihminen rikkoo sosiaalisen ympäristönsä odotukset tai säännöt, ja saa olon tuntumaan harvinaisen nihkeältä. Moni on luonnehtinut sitä toiveella "kunpa maa minut nielaisisi" - häpeän tunne on äärimmäisen ahdistava ja siitä halutaan eroon melkeinpä millä keinoin hyvänsä.

Häpeälle on syntynyt kulttuurievolutiivinen tilaus siitä, että se toimii yhteisöllisenä liimana - yhteisö, joka saa jäsenensä tuntemaan häpeää normiensa rikkomisesta, säilyy todennäköisemmin, kuin yhteisö, joka ei näin tee. Yksilö, joka tuntee häpeää, selviää todennäköisemmin hengissä yhteisön jäsenenä, kuin yksilö, joka ei tunne.

Häpeä on voimakas motiivi pysyä ruodussa, ja moni tunteekin sosiaalisen ympäristön asettamiin odotuksiin ja sääntöihin sopeutumisestaan ylpeyttä. Tästä syntyvä takaisinkytkentä tekee yksilölle edulliseksi levittää yhteisön käsityksiä siitä, mistä tuntea häpeää ja mistä ylpeyttä. Toisin sanoen sekä yksilö että yhteisö pääsääntöisesti hyötyvät monokulttuurista.

Kuitenkin siksi, että häpeä on tunne, se ei aina ole järkevä. Ihminen tuntee usein häpeää myös asioista, joista ei ole aiheellista tuntea häpeää. Esimerkkinä moni tuntee nykyisin häpeää rehellisen mielipiteensä ääneen sanomisesta, koska se ei ole poliittisesti korrektin diskurssin mukaista. He mieluummin valehtelevat kuin asettavat itsensä kanssaihmistensä silmätikuksi. Mielenkiintoista on sekin, että kaikki muut voivat olla samaa mieltä mielipiteensä ilmaisijan kanssa, mutta silti sitä mieltä, että tabua ei saa rikkoa edes syystä. Toinen esimerkki voisi olla vaikkapa yhteisöstä, jossa on täysin okei tappaa joku säilyttääkseen kasvonsa.

Tällainen häpeä on tuhoisaa henkistä öykkäröintiä. Se on tuhoisaa siksi, että se estää ihmisiä antamasta ja saamasta tietoa asioiden todellisista laidoista ja toimimasta niiden pohjalta itsensä ja muiden kannalta viisaimmalla tavalla. Yhteisön sisällä tämä ei (välttämättä) ole (joskin usein on) ongelma, mutta koska maailmassa on useita yhteisöjä, on tosiasioiden kieltäminen yksiselitteisesti oman jalkansa sahaamista.

Kun ihminen pyrkii aktiivisesti tilanteeseen, jossa suurin osa tuntisi häpeää, on hänellä yleensä siihen mielestään niin hyvä syy, että hän tuntee riittävästi ylpeyttä häpeän vastapainoksi kokeakseen teon kannattavaksi. Näin tekee esimerkiksi ihminen, jolle näkemystensä rehellisesti ääneen sanominen on tärkeämpää kuin pitää korrektiussyistä turpa kiinni tai valehdella. Hänen on helppo järkeillä olevansa oikeuden puolella, sillä rehellisyys on sosiaalinen hyve, valhe ei.

On myös ihmisiä, jotka eivät yksinkertaisesti häpeä mitään. Heillä ei tästä johtuen ole samanlaisia estoja kuin muilla, mikä helpottaa merkittävästi yhteisön sääntöjen ja normien vastaisesti toimimista. Tämä tarkoittaa sitä, että he rikkovat yhteisön sääntöjä ja normeja niin hyvässä kuin pahassa ja pistävät itsensä likoon ottamalla riskejä, joita muut eivät ottaisi. Tällainen sankarointi on omalla tavallaan evolutiivinen valtti miehille, koska riskejä ottavat, häpeää tuntemattomat miehet pääsevät usein lisääntymään. Tämä johtuu siitä, että naiset hakevat mieheltä korkeaa sosiaalista statusta ja voimakas sosiaalinen nousu edellyttää tiettyä riskinottokykyä, mistä syystä mainitunlainen ihminen eli psykopaatti antaa helposti evolutiivisen signaalin korkeatasoisesta kumppanista. Tätähän he eivät ole, koska heitä eivät kiinnosta myöskään perheyhteisönsä normit saati säännöt, minkä lisäksi reikäpäinen riskien ottaminen tuppaa lyhentämään elinikää merkittävästi.

Alun lainaus liittyy antisosiaalisesti käyttäytyvän yksilön pyrkimykseen hyväksikäyttää häpeän käsitettä omaksi edukseen.

Sukupuolirooleista ja ideologioista

Joku taannoin tuli sanoneeksi, että kaikki uskonnot käsittelevät naista pelkästään kotiorjana, siitospatjana ja talouskoneena. Ilmaus on tarpeettoman hyökkäävä ja kertoo paljon kyseisen jonkun kunnioituksesta kotiäitejä kohtaan. Tarkoitus ei kuitenkaan ole ruotia ilmaisun käyttäjän persoonaa ja mahdollisia ongelmia, vaan sanotun sisältöä ja viedä mietintöä pintaa syvemmälle.

Kohdellaanko uskonnoissa naista nimenomaan äitinä?

Tottakai. Uskonto toimii yhteisön lisääntymiskanavana ja uskovaiset kasvattavat lapsensa ydinperheissä ja opettavat nämä yhteisön tavoille. Tämä on tärkeä asia, mutta jostain syystä nykyään aina asiasta puhuttaessa haudataan sen marginaalin alle, jossa miehet ovat juoppoja vaimonhakkaajia ja yksinhuoltaminen aina vaihtoehtoaan parempi tilanne. Kuitenkin lopputulos on se, että kuten eräs pomoni aikoinaan totesi, että mistään ei löydä niin hyvätapaisia, ahkeria ja kunnollisia työntekijöitä kuin lestadiolaisperheistä.

Uskonnollinen yhteisö suosii äitiyttä ja nostaa sen jalustalle. Antiuskonnollinen (marxismi, feministit) liike halveksuu äitiyttä ja koettaa päästä siitä eroon.

Naisella on kuitenkin pääsääntöisesti biologinen motiivi tulla äidiksi. Äidiksi ryhtyvällä ei ole helppoa - hän saa valinnastaan 18 vuoden riipan (usein pidemmäksikin aikaa), ja joutuu ajattelemaan oman etunsa lisäksi ratkaisuissaan myös jälkikasvunsa etua. Se, että uskonnollinen yhteisö antaa tunnustusta äidille tämän ratkaisusta ja uhrauksesta, on nähdäkseni positiivinen asia.

Samalla lailla uskonto painottaa miehen roolia isänä ja perheensä elättäjänä. Antiuskonnollinen liike halveksuu isyyttä ja perustaa sosiaalisen verkoston, joka erottaa isän lapsistaan.

Irrallista yksilöä oikeuksineen paukuttavat, hedonistiset ja/tai totalitaariseen kollektiiviin tähtäävät silkasta teoriasta koostuvat ideologiat ovat siksi vaarallisia, että suurin osa ihmisistä ei ole mitään oman elämänsä sankareita. Suurinta osaa ei kiinnosta kuin riittävä määrä viihdettä, riittävästi liksaa ja elää elämäänsä mahdollisimman mukavasti. Suurin osa ihmisistä on konservatiiveja, ja haluavat osapuilleen samoja asioita.

Oman elämänsä sankarit eivät ymmärrä, että kaikki eivät ole samanlaisia kuin he. Oman elämänsä sankarit, individuaalit, haluavat päästää irti säännöistä, jotka ovat olemassa yhteisöä varten, ja uskovat, että kaikki maailman muutkin ihmiset haluavat, ja että kaikki olisivat myös onnellisempia ja pärjäisivät paremmin jos pääsisivät kantamaan vastuunsa mahdollisimman täysimääräisesti itse.

He ovat yksinkertaisesti väärässä.

On täysin mahdollista, että individuaali oman elämänsä mahtava ja ylivertainen sankari pääsisi näyttämään kyntensä ja loistamaan vieläkin kirkkaampana tähtenä, jos ympäröivä yhteiskunta ei asettaisi hänelle ja toiminnalleen minkäänlaisia rajoitteita. On jopa mahdollista, että tämä olisi kaikkien kannalta hyvä ratkaisu. Mahdollista, mutta en pidä sitä todennäköisenä.

Sankari nimittäin on siinä määrin itsekeskeinen, että unohtaa ne kaikki muut ihmiset, joita varten yhteiskunta on olemassa ihan yhtä lailla kuin häntäkin. Hän sortuu tismalleen samaan virheeseen kuin monikulturistitkin: he kuvittelevat kaikkien muiden olevan samanlaisia kuin he itse ovat. Ne muut ihmiset voivat tarvita jonkinasteisia turvaverkkoja, lain suojaa sun muuta. Ne muut ihmiset, joilla ei ole korkeampaa kutsumusta mennä nopeammin, korkeammalle ja voimakkaammin, haluavat yhteiskunnan, jossa heillä on hyvä olla ja jossa myös heidän lapsillaan on hyvä ja turvallinen ympäristö kasvaa.

Minusta alkaa tuntua yhä enemmän siltä, että ne sankarit, jotka ajavat minarkiaa, uskoen, että kaikkien - mukaanlukien heidän omansa - elämä olisi parempaa, jos heidän utopiaansa päästäisiin, eivät pärjäisi kyseisessä yhteiskunnassa kovinkaan hyvin. He tykkäävät ruikuttaa siitä, että puitteet eivät ole heille täydellisiä, vaan että heiltä ryövätään enemmistöpäätöksillä. Minusta alkaa tuntua siltä, että todella ylivertainen sankarishenkilö pärjää aika hiton nätisti ja kipuaa yhteiskunnassa korkealle, silloinkin, kun tielle on asetettu heidän mielestään epäoikeudenmukaisia ja heitäkin koskevia veroja.

Yhteiskunta ei ole olemassa ensisijaisesti terveitä, hyväkuntoisia aikuisia yksilöitä varten. Yhteiskunta on olemassa ensisijaisesti niitä ihmisiä varten, jotka tarvitsevat toisiaan, syystä tai toisesta. Siitä olen yhtä mieltä, että maamme verotusta, byrokratiaa ymv. hukkakuluja tulee karsia erittäin rankalla kädellä, mutta en tue mitään minimivaltiota, joka on olemassa vain yhteiskuntansa etevimpiä sankareita varten.

Suosin yhteiskuntaa, joka minimoi ongelmansa ja pahoinvointinsa, silläkin uhalla, että se hidastaa positiivistakin kehitystä. Tietty damage control on loppujen lopuksi aika kaunis asia.

Työpaikkakidutusta

Rupesin tässä aikani kuluksi miettimään, että paljonkohan elinpäiviäni lyhentää se, että korviani raiskaa tätä nykyä töissä vähintään viisi kertaa päivässä Happoradio ja muut radion 20 biisin soittolistalta soivat anteeksiantamattoman huonot "hitit"?

Ei moisesta yleensä kovin paljon kierroksia ota, mutta siinä vaiheessa, kun havaitsee jonkin jumalattoman ärsyttävän epävireisen hinkunan jäävän soivan parin päivän ajaksi päähänsä (vain siksi, että sen on kuullut edellisen kuukauden sisällä reilun sata kertaa), alkaa verenpaine nousta ja otsaan nousta käsittämättömän kokoinen soiro, alkavat olla vitsit vähissä.

Mietin, että montakohan kertaa sen pitää vielä soida ennenkuin se ajaa minut psykoosiin. Mietin, että mitenkähän monta kertaa olen ollut kanssaihmisilleni mulkku vain siksi, että en saa melusaastetta pois päästäni ärsyttämästä. Tapahtuessaan se alentaa elämänlaatuani ja sitä kautta kaikkien muiden ihmisten, joiden kanssa olen missään tekemisissä, elämänlaatua.

Olen varma siitä, että Mamba, , Happoradio ja muut suomalaiset turparuuvit ovat osaltaan vastuussa vähintään puolista maamme itsemurhista. Onkohan itsemurhan tehneiden levyhyllyjä tutkittu?

Mieleen nousevat Lasseksi esittäytyneen humalaisen kuolemattomat sanat, joita hän toisteli pöytäämme istuuduttuaan (kutsumatta, tottakai) itsekseen kuin mantraa:

"Ensin mä lyön. Sitten mä tapan."

En tiedä, mikä oli Lassen motiivi meditaatiolleen, mutta saan tiettyä tyydytystä ajatuksesta, että hän ymmärsi tämänhetkistä mielentilaani.

Luonnollisuudesta

Ilmaisua luonnollinen tupataan käyttämään terveellisen, hyvän ja toivottavan synonyyminä. En ole ihan varma, mistä kyseinen käsitys on peräisin, mutta totuus on, että yleensä ottaen luonnollisuus on perseestä.

Kukaan ei sietäisi olla toisten ihmisten seurassa, jos nämä eivät (vastoin luontoaan) toimisi yhteiskunnallisten, keinotekoisten sääntöjen mukaan, vaan toteuttaisivat aina kaikkia mieleensä osuvia viettejä ja ärsykkeitä.

Keinotekoisesti olemme saaneet aikaan sivilisaation, teknologian, terveyden, kulttuurin ja viihtymyksen edellytykset, joita meillä ei olisi käytännössä lainkaan "luonnontilassa". Käytännössä kaikki asiat, mistä pidämme, ovat keinotekoisia, mukaanlukien luonnollisuuden ja primitivismin glorifiointi.

Aina keinotekoisemman yhteisön kohdatessa luonnollisemman yhteisön viimeksimainittu on jäänyt altavastaajaksi kaikilla mittareilla. Ainoa tapa, jolla luonnollisempi yhteisö voi kuroa eroa umpeen on ryhtyä yhtä lailla (tai enemmän) keinotekoiseksi. Kaikissa yhteiskunnissa ihmiset tekevät parhaansa ympäröidäkseen itsensä yhä enemmällä määrällä keinotekoista konstruktiota ja eristääkseen itsensä luonnosta sellaisena kuin se on ilman ihmisen puuttumista asiaan.

Ihmisluonnon paras piirre on kyky parannella asioiden luonnollista tilaa uskomattoman monin tavoin.

Onnistunutta huumevastaisuutta

Iltalehti mainostaa, että Suomeen on rantautunut uusi huume, joka lisää seksihaluja ja siitä seuraavaa nautintoa useammaksi tunniksi kerrallaan. Vierotusoireet muistuttavat krapulaa.

Heittäkää villi veikkaus, miten uskotte käyvän huumeen kysynnälle nyt, kun sitä on noilla sanoin julkisuudessa käsitelty?

Päivitys 10.7.09: kyllä mää ole ihan klapil päähä lyäty.

Omapohja

Piehtaroin vitutuksessa ja itsesäälissä. Koen muutosvastarintaa omia virheitäni kohtaan. Keskityn itseeni, tiedostan sen seuraukset, häpeän ja sitä kautta keskityn itseeni lisää. Mielipahani itseni, parisuhteeni ja maailmani epätäydellisyyttä kohtaan on ihmeen voimakas ja värjää kaiken mustaksi.

Sain rakentavaa palautetta siitä aiheesta, että ajattelisin mitä sanoisin. Mielestäni minä ajattelen asioita ja sanon niitä ensimmäisillä sanoilla, jotka mieleen tulevat. Yksittäisillä sanoilla ei ole paskankaan väliä, vaan sillä, mitä tulen niillä kokonaisuutena sanoneeksi. Jos en tule ymmärretyksi, yritän uudestaan, eri sanoilla. Hakkaan päätäni seinään kunnes seinä antaa periksi.

Nainen haluaa puolestaan tietää vaikuttimeni jokaisen yksittäisen sanavalintani takana, jos olen ilmaissut itseäni kömpelösti. Hän on sitä mieltä, että kukaan ei valitse sanoja sattumanvaraisesti, ja että jokaisella sanavalinnalla on merkitys. Minä en tiedä mitä ajatella tästä; voi olla, että hän on oikeassa. En mielelläni kohtaa ajatusta, koska se tekee kaikesta kommunikaatiosta helvetin raskasta. Toisaalta myös usein hoksaan, milloin olen ilmaissut itseäni niin kömpelösti, että se onnistuu olemaan suorassa ristiriidassa sen kanssa, mitä olen halunnut ilmaista.

Ongelmana on se, että minä puhun helvetin paljon, enkä tosiaan ajattele yksittäisiä sanavalintoja. Jos rupean miettimään niitä, puheestani tulee huonosti jäsenneltyä blogimerkintää: hidasta, kankeaa ja kiitos surkean työmuistini epävarmaa. Ilmaisuni perinpohjainen harkitseminen tekisi minusta juuri sen miehen, joka ei kehtaa puhua saati pussata. Minä en halua olla sellainen mies. Minä pidän itsestäni.

Minä olen ollut tässä tilanteessa ennenkin: naisilta kritiikkiä on tullut siitä, että en ilmaise itseäni tarpeeksi nätisti. Minua vituttaa, että toinen ihminen ei voi päästää irti epäonnistuneesta sanavalinnasta, vaikka myöntäisin, että ilmaisin itseäni erittäin onnettomasti ja että pystyisin parempaankin. Myönnän avoimesti, että koska sama juttu on tapahtunut ennenkin, on virhe todennäköisesti minun. Tai sitten viehätyn ihme mimmeistä. Kuinka vain, tällä hetkellä tiedostan vajavaisuuteni.

En siis saa antaa toiselle kaikkea mitä voin. Tai oikeastaan pitää, mutta ei siten kuin se luonnostaan tapahtuisi. Minun täytyy antaa vain se, mitä hän haluaa, ja siinä muodossa, kuin hän haluaa. Rakkauteni ja sanomani asiat eivät ole arvokkaita sinänsä, vaan se, miten ne vastaanotetaan. Okei, ymmärrettävää. Jos joku vetäisi minua turpaan rakkaudesta, ei se minusta siltä tuntuisi. Mutta ei tässä ihan siitä ole kyse.

Olen kelannut sitä, miten vaikea on ottaa toisen sanomia hyvällä. Jos toinen ilmaisee itseään huonosti, onko pakko jäädä siihen roikkumaan kuin takiainen sen sijaan, että päästäisi huonosta ilmaisusta irti ja ottaisi vastaan sen onnistuneemman? Kelannut olen sitäkin, ilmaisenko sittenkin jotain ihan oikeaa itsestäni niillä kömpelöillä sanavalinnoilla, jotain alitajuista kyrpiintymistä johonkin tai vastaavaa? Ehkä. Se on mahdollista - kaikista naisista löytyy jotain, mikä minua ottaa päähän, enemmän tai vähemmän.

Ensimmäistä kertaa sitten 2.10.2008 mieleni tekisi vetää perskännit saadakseni jotain muuta ajateltavaa. Kyseessä olisi kaiketi ensimmäinen kerta elämässäni, kun vetäisin kännit vitutukseen. Tiedän, etten niin tee, kiitos päätökseni, mutta ilman sitä huomenna aukeaisi korkki ja huolella.

Suunta on alaspäin, kohti henkilökohtaista pohjakosketusta, ja sitä kautta myös parisuhteen. Saa nähdä miten niistä selvitään ja josko jälkimmäinen ylipäätään selviää. Koska en viihdy tällä hetkellä nahoissani, en osaa antaa itsestäni ulos mitään positiivista enkä toteuta heteroparisuhteen maskuliinisuuden tärkeää kaavaa (eli miehekäs + viihdyttävä) miltään osin.

Haluan jonkin sortin loman itsestäni, täyttää ajatukset muilla jutuilla ja unohtaa, että minussa olikaan mitään vikaa tai parannettavaa. Haluan, että Nainen hymyilee ja antaa minulle itsestään parhaita puoliaan, korjaa toiminnassaan olevat viat ja tulee kanssani takaisin niille raiteille, joilla minä olen kuin kotonani. Haluan siis, että kaikki jutut tulevat kuntoon ilman, että teen yhtään mitään niiden eteen.

Tapojeni parantaminen eiku muuttaminen on kolikko, jolla on kaksi puolta (noni, tossakin käytin ensin väärää sanaa). Ja minua pelottaa helvetisti paitsi se, etten onnistu, myös se, että onnistun. Mietin myös mitkä ovat mahkut muuttua kun en halua. Olen itseni korkein auktoriteetti ja minulla on valtava sisäsyntyinen raivo kaikkea kohtaan, mikä koettaa ulkopuolelta sitä tilaa muuttaa, vaikka tiedostankin, että kaikki ulkopuolelta tulevat neuvot ja vaatimukset eivät ole paskoja. Tuleeko minusta jokin esitys, show toisen hyväksi, joka sitten saa olla oma itsensä vain yksinään.

Tajusin juuri, etten ole punninnut tämän tekstin sanoja tippaakaan. Hiton hyvä alku.

Päivitys 5.6.2009:
Olen hämmentynyt siitä, miten voimakkaasti kulloisetkin fiilikset värjäävät kokemuksia ja näkemyksiä. Keskustelimme ja ymmärsimme toisiamme valtavan hyvin. Pääsimme raiteille joille halusin, eikä sen eteen tarvinnut tehdä mitään muuta kuin olla avoin sille, mitä toisella on sanottavaa. Näin sitä oppii ja on kiitollinen oppimastaan.

Liiasta kiltteydestä

Toisin kuin yleensä puhuttaessa kiltteydestä tai liiasta kiltteydestä, en tarkoita ovimattoa, jolla ei ole selkärankaa seistä mielipiteidensä takana. Minä tarkoitan ihmistä, joka palkitsee kumppaninsa kaikesta - käyttäytyi tämä millä tavalla hyvänsä. Puhun ihmisestä, joka rakastaa kumppaniaan ehdoitta ja antaa tälle kaikkensa.

Tyypillisesti liian kiltti ihminen on mies, mutta ilmiö ei rajoitu heihin. Naisilla tämä ilmenee toisen kuntoon rakastamisena - kunhan nainen vain antaa tarpeeksi rakkautta, kusipäästä, venkulasta tai psykosta kehkeytyy kunnon mies. Antisosiaalisesti käyttäytyvää kumppania ei korjata porkkanalla.

Enkö minä aina hehkuta ja puffaa kaikkia noudattamaan Lex Nikke T:tä? Kyllä vain - olen sitä mieltä, että sellaista suhdetta, jossa molemmat antavat kaikkensa, ei voita mikään. Ei lottovoitto, urheilusuoritus tai ansioillaan rikastuminen. Ei mikään.

Ongelma onkin siinä, että ihminen on pohjimmiltaan eläin, joka menee siitä, mistä aita on matalin. Täten jos kumppani antaa kaikkensa, ei ole mitään motiivia muuttaa sitä, mitä itsestään tälle toiselle antaa.

Aina on helpompi keskittyä siihen, että omia tunteita ei ole nyt just kahdeksan sekunnin aikana otettu huomioon tai että kumppani ei ole onnistunut olemaan viihdyttävä. Toisin sanoen: on loputtomasti helpompaa keskittyä omiin tuntemuksiinsa ja niiden ruokkimiseen ja niistä huolenpitoon kuin sen toisen. Ja tämä on ongelma.

Kyseessä on ongelma sen takia, että joka ainoa sekunti, jonka kumppani kuluttaa esimerkiksi siihen, että pohtii josko voi luottaa siihen, että toinen rakastaa tätä täysillä vaikka joutuisi auto-onnettomuuteen ja muuttuisi möröksi, tai vaikka että jotain, mitä hän on mennyt sanomaan, voi tulkita loukkaavaksi, hän ei anna kumppanilleen yhtään mitään muuta kuin päänvaivaa. Kumppaninsa palkitseminen kumppaninsa laiminlyömisestä opettaa kumppanille, että parisuhteessa ainoastaan sillä, mitä hän saa, on mitään väliä.

Opetus on täydellisen ja perinpohjaisen väärä. Ihminen, jonka kumppani palkitsee kaikesta mahdollisesta ja mahdottomasta toiminnasta, alkaa mennä koko ajan enemmän siitä kohtaa aitaa, mistä se on matalin. Koska efforttia ei tarvita, sitä ei myöskään anneta. Tällainen kumppani ei ole palkitsevaa seuraa.

Jos ihmisen ei tarvitse tehdä mitään saadakseen haluamansa, hän ei tee mitään. Pelkkä porkkana ei riitä toisen ihmisen motivointiin. Tällaisessa skenaariossa Lex Nikke T on paitsi väärässä myös tuhoisa. Kumppanista tulee kumppanin sijaan vampyyri, joka imee molempien kaikki voimat ja ekstrabonukset päälle.

Tietenkään yhden ääripään vääryydestä ei seuraa, että sen toinen ääripää olisi yhtään oikeampi: jos koko ajan on oltava palkitsevaa seuraa ja haudattava kaikki vähänkin negatiivisemmat tunteensa, saadaan aikaan silkka korttitalo, joka odottaa romahtamistaan. Nukkekotisuhteessa ei ole hyvä olla, koska siinä ei voi olla oma itsensä - suhteessaolo olisi kuin toinen työpaikka, jossa on pidettävä roolia yllä.

Itseensä ja tyytymättömyyteensä eksyminen on huume, jota tahtoo aina vain lisää. Kuten tekstissä vasemmistolaiset kalassa osoitan, jos ihmisen (tällä kertaa emotionaalisista) tarpeista huolehditaan, vaikka kaikki mitä tämä tekee, on valittaa, on tuloksena tilanne, jossa ihminen ei tee enää mitään muuta. Tällaiselle ihmiselle kumppanista tulee egonsa roskis ja terapeutti, työntekijä, joka ei saa palkkaa; yksipuolinen nukkekoti, jossa yksi joutuu olemaan alituisesti toisen kävelykeppinä.

Koska vampyyri ei ole palkitsevaa seuraa, ei synny positiivista takaisinkytkentää - tai se lakkaa olemasta. Itsekeskeisyydessään piehtaroivan ihmisen seurassa ei ole mitään mielekästä syytä olla. Ennen pitkää sellaisen ihmisen kumppani lakkaa kunnioittamasta ihmistä, joka ei seiso omilla jaloillaan. Ja ihmistä, jota ei kunnioita, ei voi rakastaa.

Liika itsekeskeisyys tappaa suhteen. Älä palkitse sitä.

Jutta Zilliacus on hullu

Ilta-sanomat kertoo RKP:n entisen kansanedustajan Jutta Zilliacuksen olevan sitä mieltä, että nuoret naiset viestivät pukeutumisellaan haluavansa tulla raiskatuksi. Jutta Zilliacus ei eroa keskimääräisestä RKP:läisestä siinä mielessä mitenkään, ettei ymmärrä mistään mitään.

Raiskaus tarkoittaa toisen ihmisen pakottamista väkivalloin seksiin. Jos osapuoli on halukas, eli ilmoittaa haluavansa, ei kyse voi olla raiskauksesta. Pukeutumalla ei "halukkuutta tulla raiskatuksi" voi kuitenkaan ilmaista, samaan tapaan kuin pukeutumalla ei myöskään voi ilmaista halukkuuttaan saada turpaansa, tulla ryöstetyksi tai kidnapatuksi.

Niukka pukeutuminen kyllä altistaa nuoren, (esi)hedelmällisen näköisen naisen nykyään ahdistelun ja raiskauksen kohteeksi, kiitos sen, että maahamme otetaan jatkuvasti lisää ihmisiä, joiden mielestä niukasti pukeutuneen naisen raiskaaminen on aivan okei.

Zilliacus haukkuu väärää puuta. Niukasti pukeutuvat tytöt eivät ole syypäitä raiskauksiin, enempää kuin kultaketjuun ja kalliiseen kelloon sonnustautunut kaveri on syypää siihen, että hänet ryöstetään. Syyllisiä ovat antisosiaaliset rikolliset, jotka ovat vastuullisia toiminnastaan aivottomien behaviorististen selkäydinreaktiokimppujen sijaan.

Raiskausten määrää saadaan pudotettua merkittävästi, kun sovelletaan rikos- ja ulkomaalaislakia niiden mahdollisuuksien mukaan. Sitä ei saada pudotettua pukemalla nuoret naiset väkisin kaapuihin.