Pages

Kehon koristelusta

Mikä helvetin idea on tatuoinneissa? Persoonallisia? Hienoja? Mistä kohtaa? Ne kaikki näyttää vähänkin kauempaa (ja usein vuosien päästä lähempääkin katsoen) epämääräisiltä tummilta läiskiltä, jos niissä on joku esittävä kuva, ja sitten taas tuovat mieleen hirveän hingun esittää kovaa jätkää (tai tytsiä) jos kuva on joku tribaali eikä satu olemaan maori.

Toinen juttu ovat nämä rapalan mannekiinit, joiden täytyy ilmentää ah! niin lumihiutaleista persoonallisuuttaan lävistelemällä erinäisiä paikkoja kehostaan. Etenkin jos kyseessä on mimmi, on lävistykset pakko saada ainakin kieleen, klittaan ja nänneihin, koska ne nyt vaan on pakko saada sinne. Koska muilla ei oo ja se on niin rebelii. Paitsi että kaikilla muillakin on eikä oikeasti ketään kiinnosta. Kaikki mitä niillä voi saavuttaa on puheenaihe sellaisten ihmisten kesken, joille (ja joilla) ei ole mitään oikeaa sanottavaa.

Ok, mä myönnän sen, että joskus niin tatuointi kuin lävistyskin voi hyvinkin koristaa naisen kroppaa (korvikset on plussaa), mutta jos kroppasi ei valmiiksi näytä jumalattoman hyvältä, läntti mustetta tai napsu jostain läpi ei muuta tilannetta miksikään. Pikemminkin antaa vain kuvan siitä, että nautit siitä, että kroppasi näyttää saatanan pahalta ja haluat ihmisten kiinnittävän siihen enemmän huomiota.

Muutenkin on helvetin omituista, että jos kerran se persoona on omalaatuinen, erilainen ja hieno, niin miksi sitten ylipäätään leijua jollain ulkoisilla tuntomerkeillä? Nehän vievät huomion kokonaan pois siitä persoonasta.

Siksi toisekseen asia on niin, että miehen ihoa koristaa arpi. Se on ansaittu. Muu on kaupasta ostettua ja tasan yhtä arvokasta kuin raha, joka siihen on uponnut - sitäkin vain sille, joka sen on ostanut.

Miehisyyden olemus

Yksi typerimmistä asioista, joita mies voi tehdä, on alkaa puhumaan miehisyydestä muualla kuin kaveriporukassaan, jossa asema on ns. turvattu. Tämä johtuu siitä, että miehisyydestä puhuminen on kuin sanoisi olevansa vitun hyvä panemaan: lukijan ensimmäinen reaktio on välitön ja syvä epäily.

Mitä siis on miehisyys?

Biologisesti ajatellen miehen päällimmäinen tehtävä on olla isä, joka turvaa itsensä ja perheensä elämän ja antaa jälkikasvulleen mahdollisimman hyvät eväät pärjätä maailmassa sitten kun aika on riittävän kypsä. Jotkut (ala)päänsä hedonismiin upottaneet elävät siinä virheellisessä uskossa, että miehinen voi olla ilman isyyttäkin, mutta he ovat väärässä, ja heidän "saavutuksensa" kuolevat heidän mukanaan.

Miehisyys on johtajuutta. Ei komentamista ja orjuutusta, vaan suunnan näyttämistä, inspiroimista omalla esimerkillään ja kannustamista lahjojensa käyttämiseen ja kehittämiseen.

Miehisyys on itsenäisyyttä. Mies, joka ei seiso omilla jaloillaan tai tarvitsee äidin tissiä, ei ole mies. Vapaus, vastuu ja miehuus: erottamaton, pyhä, kolminaisuus.

Miehisyys on aggressiota. Mies on voima, joka muuttaa asioita, ja miehen laadusta riippuu, mihin suuntaan. Passiivinen ovimatto, joka ei kykene muuhun kuin ruikuttamaan siitä, että hänen tahtonsa ei toteudu, ei ole ansainnut kulkusiaan.

Miehen tahto käy yli lihan. Kun mies asettaa päämäärän, siihen mennään vaikka läpi harmaan kiven. Maksoi mitä maksoi.

Miehisyys on voimaa. Kykyä käyttää sitä tarvittaessa ja viisautta olla käyttämättä kun tarvetta ei ole.

Miehisyys on uhrautuvaisuutta; surkea on mies, jolla ei ole mitään, minkä puolesta voisi antaa henkensä.

Miehistä on rehellisyys ja suoruus, uskallus ilmaista ja tehdä se minkä todeksi ja oikeaksi kokee. Mies ei epäröi oikaista käsityksiään ollessaan väärässä, mutta ei myöskään taivu kannassaan vain miellyttääkseen jotakuta.

Miehistä on myös olla vitun hyvä panemaan.

Otin viinaa, osa seitsemänsataa

Vanha on toistettu. Kämppä haisee pahalta. Todistin itselleni jälleen kerran, että kykenen juomaan riittävästi viinaksia ollakseni ilmiselvän päissäni vielä neljän tunnin päästä aamulla herättyäni. Muistan lähettäneeni pari viisasta tekstiviestiä yöllä, mutta en muista niiden sisältöä. Ei huvita lukea niitä.

Minulle joskus joku viisas sanoi, että ota ihmeessä, kokemus on paras opettaja. Olen muuten samaa mieltä, mutta minua hämmentää se, montako oppituntia samasta aiheesta voi olla? Olen kerran toisensa jälkeen havainnut, että kun juo tarpeeksi, se nousee päähän. Ehkä oppitunnin idea on se, että kun on tarpeeksi otettu, enempää ei tarvitse.

Ja se on totta; tarvitsemisella on tämän huvin kanssa hyvin vähän tekemistä. Isäni on niitä omituisia ihmisiä, jotka tuntevat olonsa suhteellisen normaaliksi vain ollessaan humalassa eikä koskaan kärsi krapulaa. Itse en voi sanoa perineeni tätä geeniä, enkä oikein ymmärrä homman ideaa. Kaverini ottavat mielellään paljon keittoa, useammin kuin harvemmin, mutta mä mietin jokaisen kerran jälkeen, että minkä takia otan ylipäätään ollenkaan.

Syy lienee seura; nautin olostani kavereiden kanssa, ja nautin siitä hölmöydestä minkä heidän ja oluiden läsnäolo minussa provosoi. Toisaalta onnellisimmat pari vuotta elämästäni join äärimmäisen vähän; kahden vuoden aikana olin humalassa ehkä yhteensä kolme kertaa. Viisas vetäisi johtopäätöksen, että jos haluan olla onnellinen, tulisi minun jättää juominen sikseen.

Vaikuttaisi siltä, että en halua. Tai sitten tapani tappaa tylsyyttä ei ole se paras mahdollinen.

Jalat maassa, mieli mukana?

Olen saattanut saada jonkinlaisen oivalluksen, mikä osaltaan selittää sitä, minkä takia tähän asti kaikki parisuhteeni ovat päättyneet.

Minä olen sinkkuna jossain määrin bipolaari, maanisempia ja depressiivisempiä kausia kulkee toistensa ohi, muttei siinä mielessä, että se estäisi minua toimimasta osapuilleen normaalisti. Parisuhteessa puolestaan olen luonteeltani tasainen - en tiedä onko se joku tiedostus siitä, että nyt ollaan ns. tavoitetilassa vai mistä, ja johtuuko mielialojeni heittely siitä, että kumppanittomana tiedän olevani kyseisessä mielessä epäonnistunut. Ihmistä ei ole tehty olemaan yksin, ja aika harva haluaakaan.

Oivallus kuitenkin on siinä, että tutustuessani uusiin ihmisiin ja etenkin naisiin tapaan olla siinä maanisessa vaiheessa. Olen monen mielestä eloisa, jännittävä ja kiinnostava. Suhteeksi muuttuessaan muuttuu myös luonne tasaisemmaksi ja selkeämmäksi, mikä ei muuten olisi erityisen huono asia, jos ne naiset, joiden kanssa olen ollut suhteessa, eivät olisi ihastuneet nimenomaan siihen maaniseen minuun.

Pidän todennäköisenä, ettei ole mahdollista muuttua ihmiseksi, joka olisi siinä maanisessa tilassa valtaosaa ajasta, koska yksinkertaisesti tarvitsisin koko ajan uusia asioita mistä innostua. Mietin siis, josko olisi mahdollista kyetä olemaan tasainen silloin, kun tutustuu naisiin? Se lienee mahdollista, mutta kuten edellisessä blogimerkinnässäni totesin, sellainen toiminta tekee minut jossain määrin alastomaksi enkä tykkää olla alasti tuntemattoman edessä.

Onko kyseessä siis defenssi? Esitän jotain muuta kuin olen koska oletan muiden haluavan sitä muuta (no, tämä on todistettukin), ja koska hauras egoni ei uskalla lähteä peliin omana itsenään koska kaipaa hyväksyntää ja pelkää torjuntaa liikaa? Vai onko kyseessä sittenkin se ihminen, joka olen luontevasti kyseisen ihmisen seurassa? Pakkohan älyttömän intohimon ja energisyyden on jossain välissä laantua.

Sitten huomaan, että ei sittenkään. Maaninen kausi minulla voi olla mainiosti myös ilman naisseuraa, eikä se ole riippuvainen siitä (joskin täytyy myöntää, että mieleinen seura antaa voimia ja pitää mielialan korkealla). Mutta ennen pitkää ylhäältä tullaan alas. Standardi, jonka olen itselleni asettanut ja kuva, jollaisena olen todennäköisesti esittäytynyt, saa vaarallisia säröjä, joita ei olisi, jos osaisin pitää itseni viileänä.

Helpointa minun on olla oma tasainen itseni alusta lähtien sellaisten ihmisten kanssa, jotka eivät alunperinkään herätä minussa voimakkaita tunteita. Kiinnostusta ja sielun sympatiaa saattaa löytyä, mutta se jokin, se, mikä saa ihastumaan täysillä, puuttuu. Tällaisesta varmaankin syntyisi hyvä ja kestävä parisuhde - se on kertaalleen kokeiltu - mutta se hävisi vaihtoehdolleen, maaniselle ihastumiselle, joka päätti suhteen. Ja josta seurannut juttu luonnollisesti päätyi katastrofiin; olin suhteessa ainoa, jolla tunne paloi sillä intensiteetillä.

En saa kuviosta selvää. Ja silloin on suuri vaara, että toistan samat virheet kuin tähänkin asti.

Ihan mitä sattuu

Istun duunipaikalla työpäivän päätteeksi ja tuijotan monitoria silmät ristissä. Mietin lukuisia asioita joita on tehnyt mieli sanoa mutta jättänyt sanomatta, koska en ole halunnut kirjoittaa mitään itsestäni.

Minua kertakaikkisesti vituttaa netin täysi blogeja, joissa ihmiset kertovat seikkaperäisesti siitä, mitä milloinkin tekevät ja lässyttävät ympäripyöreitä tyhjänpäiväisyyksiä vailla mitään muuta ideaa kuin ilmeinen hinku nähdä kirjoittamiaan sanoja ruudulla.

Kuitenkin kirjoitin taannoin avautumisen siitä, että kirjoittaja, joka kirjoittaa yleisöään miellyttääkseen, eikä siksi, että olisi jotain sanottavaa, pettää yleisönsä. Samalla tavalla tekee kuitenkin kirjoittaja, joka jättää sanottavansa kirjoittamatta koska pelkää pettävänsä yleisönsä. Ja kalikka osuu.

Olen luonut blogilleni säännöt, Systeemin. Ajankohtaisaiheita ja ihmissuhdekuvioita, ennalta määriteltyä sisältöä, jotka jättävät minusta suurimman osan pois. Minulla on systeemi, koska se tuo turvaa. Turvaa siltä ajatukselta, että lukijani suksisivat nevaan ennemmin kuin jatkaisivat blogini lukemista.

Morjens säännöt, se on nyt soromnoo. Mennään syteen, aina vaan syvemmälle. Kornia, mutta olkoon.

Avioehto

Olettaen, että menen joskus naimisiin, haluan avioehdon. Sen sisältö on "liitto raukeaa välittömästi kumman hyvänsä osapuolen kieltäytyessä seksistä". Itse asiassa tämä pätee parisuhteeseen kuin parisuhteeseen.

Olen kuullut käsittämättömän määrän juttuja, joissa suhteen toinen osapuoli pihtaa. Tämä synnyttää ainoastaan tyytymättömyyttä niin itseen, kumppaniin kuin suhteeseenkin. Pihtaamiselle ei ole mitään perusteita.

Turpa kiinni.

Yksi asia minua on aina ihmetyttänyt. Ja se on se, että halutaan väkisin tietää, mikä toista vaivaa.

Esimerkkinä minua saattaa jokin joskus painaa, liittyi se toisen epätäydellisyyteen tai ei, mutta sitten toisen on saatava tietää mistä on kysymys. Ja tiedän, että jos kerron, se toinen suuttuu, saa jotain riittämättömyyskohtauksia tai muuta vastaavaa. Sanon, että ei mikään järkevä, ja että se ei puhumalla ainakaan parane, mutta se ei koskaan mene perille. Toinen janoaa aina totuutta.

No, sitten minä kerron mikä minua ottaa päähän, ja toinen ottaa itseensä. Vaikka mitään varsinaista syytä ei ole. En minä ole ylpeä siitä, että tunnen toisinaan tunteita, jotka eivät ole rakastavia tai positiivisia millään mittarilla saati järkeviä. Minä en voi sille mitään, että joskus tuntuu paskalta ja vituttaa, ja joskus samat asiat eivät tunnu yhtään miltään tai jopa niin pieniltä, että naurattaa. Miksi se ei voi mennä perille, että kun jostain ei halua puhua, siitä ei luultavasti silloin ole mitään hyötyä puhua? Kaikkea ei paranna puhumalla, mutta niitä voi kyllä pahentaa sillä.

Sitten minua vituttaakin jo kaksi asiaa: se, että toinen on katsonut pyhäksi tehtäväkseen ottaa selvää asioita, joita ei kestä kuulla suuttumatta ja joista minä olen liian jäärä valehdellakseni päästäkseni helpommalla, ja se, mikä minua on alunperinkin juilinut. Bonuksena saattaa vielä hävettää, että tunnen tunteita, joille en voi yhtään mitään ja joiden tiedän olevan ohimeneviä.

Ihan kaikkea ei tartte tietää. Oikeasti.