Pages

Älä juokse ruma lapsi, törmäät vielä seinään

Pahin virhe, mitä parisuhdetta luodessa voi tehdä, on ruveta luomaan parisuhdetta. Jengi tietää, että Tuplis ei ole mikään optimikaveri ollut siinä touhussa. Perse eellä puuhun on kiivetty lukemattomia kertoja, eli siis lähdetty siitä perusajatuksesta, että katotaan, tuleeko tästä suhde. Kaikki peliin ja menoks. Täysillä vaan vaikka päin seinää, kyllä siitä joskus mennään läpi.

Ei näin, ystäväiseni. Ei näin.

Suhdetta ei saa syntymään rakentamalla suhdetta (tai on se kai mahdollista; ei vaan ole minulta onnistunut). Suhde syntyy itse. Toiseen voi vain tutustua: oli mielessä mitä hyvänsä sillä välin (megapanetus, kullan kiilto, filosofis-teologinen debatti tms), on kaikki tehtävissä oleva kuitenkin tutustumista. Tutustumistahan toki voi tapahtua monella tasolla: yhdessäololla, puhumalla, panemalla, vetämällä yhdessä kauheet perseet ja voivottelemalla sitten jälkikäteen, höpöttämällä kaikenlaisesta ja olla pelaavinaan trivial pursuittia samalla, tekemällä ruokaa, käymällä vaikka lenkillä jne. Tutustuessa voi ihastua.

Mutta tutustuessa ei voi kuitenkaan kuin tutustua.

Tutustuessa toisesta löytyy koko ajan niin paljon uusia puolia, että päässään toisesta muodostettu kuva särkyy jatkuvasti. Ihastus voi laantua ja jopa tuhoutua täysin joksikin aikaa, kunnes havaitsee, että niissä uusissa puolissa on myös odottamattomia hyviä asioita. Sitten, kun toiseen on todella tutustunut ja toteaa, että viihtyy tämän seurassa just sellaisena kuin tämä on, voi ajatella, että hittovie, eiköhän panna seurustellen, alakko nää mua. Mitä vähemmän ennakko-odotuksia tutustuessa on, sen vähemmän toista yrittää pakottaa muottiin, johon se ei kuulu.

Tämä on kuitenkin pitkä tie. Mä olen liian äkkiä tehnyt sen päätöksen, että tästä joko tulee jotain tai ei tule jotain. Jos jotain on tullakseen, se ei vaadi päätöstä. Sen sijaan vaan havaitaan, että piruvie, tässähän on jo jotain. Ei muuta kuin tunnustamaan asia. Niin se homma pelaa. Kiinnostavia ihmisiä on maailma täys, eikä niihin tutustuminen koskaan tee hallaa. Niihin kaikkiin tutustuminen "tässä on mun tuleva kumppani" on kuitenkin lyhytnäköistä, eikä tule sitten hamunneeksi kuin lähiympäristöään sokeasti ja toivoen, että jotain osuu kohdalle. Sen sijaan, että katsoisi kunnolla ja ajan kanssa, että keidenkäs kanssa sitä ollaankaan tekemisissä.

Ei suhteen kanssa oo kiire. Jos on, niin se jo yksistään kertoo, että ei oo pysyvää laatua. Hätäilemällä ei tuu ku rumia lapsia, sanovat.

Sukat mustuu sielun myötä

Harvaa niin vittumaista tunnetta onkaan kuin mustasukkaisuus. Vittumaisen siitä tekee se, että sen tietää olevan jämätunne. Sellainen muisto niiltä ajoilta, kun oli pakko pitää se oma naaras / uros että se omien geenien jatko on varmistettu kovassa maailmassa. Kaksi elätti niin paljon paremmin kuin yksi. Täten omistushaluiset kumppanit pääsivät jatkoon huomattavasti useammin kuin aiheeseen rennosti suhtautuvat.

Ja me, heidän jälkeläisensä, sitten kärsimme siitä, että meitä vituttaa sanoinkuvaamattomasti jos kumppanimme puuhailee jotain selkämme takana tai ylipäätään epäilemme (tästä se kai useammin on kyse) hänen tekevän niin. Saattaa mennä ruokahalu ja kaikki, päässä ei pyöri mitään muuta kuin skenaarioita, joissa kumppanilla on hauskaa muiden kanssa. Sikäli kun ihminen josta ollaan mustasukkaisia edes on mikään kumppani. Jengille harvemmin tarvitsee erikseen kertoa, että mustasukkaisuus synnyttää myös vaarallisia lieveilmiöitä kuten stalkkerointi ja kumppanin terrorisointi siinä toivossa, että edes pelkäisi kun ei kuitenkaan rakasta.

Mustasukkaisuus saattaa esimerkiksi estää meitä tutustumasta mielenkiintoiselta vaikuttavaan ihmiseen, koska heillä on tapaamishetkellä ollut muuta seuraa. Järjellä ajateltunahan tässä ei ole mitään järkeä: ei kenestäkään huomaa sen ainutlaatuista lumihiutaleisuutta sekunnissa, etenkään jos keskittyy tutustumaan samaan aikaan johonkuhun ihan muuhun. Itse olen taatusti ryssinyt tällä tavoin oikeasti hienoja juttuja.Mustasukkaisuudessa ei yksinkertaisesti ole mitään järkeä. Emme ole sama ihminen kahdelle eri kumppanille; kukin tuo meistä eri puolia esiin (jotain samojakin, tottakai) puhumattakaan siitä, että ajankohta, jossa kukin elää, vaihtelee. Täten se, että joku kumppani on ollut itselle ihan paska, mutta täyttä kultaa toiselle, voi pitääkin paikkansa. Jengi arvottaa toisiaan subjektiivisesti, ja jotakuta kohdellaan huonommin kun kelataan, ettei tämä ansaitse kaikkea mitä iteltä löytyis (runkkarin valinta), ja joku toinen nostetaan jalustalle täysin aiheetta (ovimaton valinta). Jos mieli on avoin ja tuntuu siltä, että tässä ihmisessä vois olla jotain, niin siitä vaan, mene näkemään että onpas pirun ihana ihminen. Kyllä hän sen sulle todistaa. Niistä kannattaa pitää kiinni, jotka antavat sitä efforttia myös takaisin.

Eksyin aiheesta. Mistä mustasukkaisuus sikiää? Ei kahden toisistaan välittävän ihmisen pitäisi kyräillä toisiaan ja väijyä, josko toinen sit-ten-kin pettää reinon kanssa varastossa (sukupuoleen katsomatta). Mustasukkainen yksilö on nostanut kumppaninsa jalustalle. Hän näkee, että on saanut enemmän kuin ansaitsee, ja peilaa oman epävarmuutensa toiseen ja pitää tätä sitten epäluotettavana.

Tähän taas ei ole koskaan aihetta. Joku voisi väittää, että kyllä perkele on, se yksikin huora petti minua ei vain reinon vaan myös Mujalambon kanssa. Kanttura pitää alistaa, että se pysyy ruodussa. Hyvä Joku, olet, paitsi ihmissaastaa, myös väärässä. Sikäli kun suhteenne ei ole avoin (jolloin reinon, Mujalambon ja monen muun) kanssa kopulointi olisi muutenkin täysin okei, on Kanttura ilmaissut, että haluaa kutea muiden kanssa. Kuka sinä olet seisomaan hänen onnensa tiellä? Kyseinen Joku vain kärsisi mustasukkaisuusvimmoissaan kelaten, että heti kun silmä välttää niin Kanttura ottaa ja panee kaikkea minkä kiinni saa. Kanttura puolestaan ei sisimmässään halua edes olla Jonkun kanssa, ja lopputulos on se, että on olemassa parisuhde, jossa molemmat kärsivät. Kuka voittaa? Ei kukaan.

Jonkun ja Kantturan tulisi lopettaa toimimaton parisuhteensa ja jatkaa elämäänsä suunnillaan. Se on ainoa tapa, jolla he voivat tulla onnellisiksi. Jos tätä ei tajuta, tapahtuu ns. Jämsät tai perustetaan Islam - kumpikaan ei järin rakentava tapa selvitä oman riittämättömyydentunteensa kanssa. Kenkään ei ansaitse paikkaa jalustalla: paras parisuhde on sellainen, jossa tunnetaan, että tän kanssa minun on hyvä olla ja tätä ei tarvitse kahlita. Sopiva kumppani kun pysyy viekussa pitämättäkin.

Viimeinen itsetunnottoman parkaisu kuuluu: "Miten niin minulla voi olla kumppani jota en ansaitse!? Olen lumihiutaleinen, ainutlaatuinen, ja ansaitsen vain parasta!" No justiinsa näin, parahin itsetunnoton. Olisko sulle parasta sellainen kumppani, joka saa sut tuntemaan itsesi huonoksi ja riittämättömäksi sen sijaan, että olisit onnellinen? Ei minustakaan. Eroamiset ja sen toteamiset, että kohalla on väärä tapaus, sattuu toki. Aika lailla vähemmän kuin se kidutus, jota mustasukkaisuus vuosien saatossa tulee olemaan kaikille osapuolille.

Kullekin ansionsa mukaan. Natseilla oli hyviä sloganeita.

Ps.(Rokki)staroilla on hauskaa. He ovat yhteistä omaisuutta, eikä heidän ympäriinsä paneskeluistaan tehdä numeroa. Heitä naiset keskimäärin haluavat bylsiä, mutta eivät omistaa. Täydestä urpostakin tulee mies, jossa on Sitä Jotain kun se osaa tehdä tarttuvampia ralleja kuin muut.

Satu Paremmasta Ihmisestä

Olipa kerran pariskunta. Sen osapuolet olivat Ymmärtäjä ja Nainen.

Ymmärtäjälle oli tärkeää elää Totuudessa. Koska ihmiset ovat inhimillisiä, oli sanomattakin selvää, että pariskunnat tuottavat toisilleen pettymyksiä, ja niitä on vain siedettävä, koska inhimillisiä erheitä sattuu, eikä ole ihme, jos kaikki jäävät sinkuiksi kun vaativat toisiltaan niin paljon. Tähän ansaan Ymmärtäjä ei halunnut langeta, sillä hän oli Ymmärtämättömien yläpuolella.

Koska Ymmärtäjä tahtoi elää Totuudessa, ei hän sitä kautta myöskään rangaissut Naista, vaikka tämä olisi tehnyt mitä. Pahaksi onneksi Ymmärtäjä ei päässyt Ymmärtämään juurikaan, Nainen kun ei tehnyt juuri mitään normaalista poikkeavaa. Nainen oli kaunis ja hyvä ihminen, mutta Ymmärtäjän mielestä kaikki ei ollut kohdillaan.

Ymmärtäjä ryhtyi kysymään: "Oletko pettänyt minua?" Naiseltaan, joka sitten vastasi: "En toki", hämmentyneenä kysymyksestä. Ymmärtäjää ahdisti tämä, sillä voihan aina olla, että hänen kumppaninsa vain valehtelee koska olettaa, ettei Ymmärtäjä kestä Totuutta. Ja nimenomaan Totuuden Ymmärtäjä kyllä ymmärtää ja kestää; sitä varten hän on olemassa. Nainen näki Ymmärtäjän ahdistuksen, empaattinen kun oli.

Elo jatkui tyylillään, ja aina silloin tällöin Ymmärtäjä muisti esittää kysymyksensä, ja aina kieltävä vastaus sai aikaan pettyneen ilmeen Ymmärtäjän kasvoilla. Kuinka hän voisi henkisesti kasvaa ilman koettelemuksia?! Seuraava taso oli saavutettava ja hänestä oli tultava Parempi Ihminen, koska vain sille hän eli.

Eräänä päivänä Nainen sitten päätti, että tekee asialle jotain. Hän meni kopuloimaan varastoon reinon kanssa, vaikka reino oli vähän läski, lyhytkin eikä kovin komea, vaikka olikin lupsakkaa seuraa ja kova juttumies. Nainen ei suuremmin nauttinut tapahtuneesta, oli vain kiitollinen siitä, että se oli nopeasti ohi. Sitten hän meni kotiin kohdatakseen miehensä.

Ymmärtäjä näki naisensa ilmeestä heti, että tällä oli jotain kerrottavaa. "Petitkö minua?" hän kysyi. Nainen vastasi: "Jo vain, sen hauskan reinon kanssa; hän pani minua varastossa." Ymmärtäjä koetti hymyillä, mutta äkkiarvaamatta hänen suunnattomaan iloonsa sekoittui mustasukkaisuuden perkele, joka sai kyynelet valumaan hänen pettymykseen kivettyneille kasvoilleen, joilta saattoi lukea pettymyksen ja tuskan vahvemmin kuin koskaan ennen.

Hän sanoi Naiselle: "Kyllä tämä tästä, tämä on vain primitiivireaktio. Kuinka onnellinen olenkaan tästä: nyt voimme elää Totuudessa ja rakastaen toisiamme, eikä välillämme ole salaisuuksia." Ymmärtäjä valehteli. Nainen näki sen, ja suri.

Ymmärtäjä ei normaalisti juuri puhunut suhteestaan ystävilleen, mutta nyt hän julisti seuraavina aikoina suureen ääneen, että Nainen oli paitsi pettänyt häntä, saattoi hän myös antaa sen anteeksi. Niin suuri ihminen Ymmärtäjä oli.

Hän ei saattanut hyväksyä rakkautta sellaisena kuin se oli, kaikkineen, huonoine puolineenkin, vaan sitä piti Parantaa. Hän ei ymmärtänyt rakkautta toista kohtaan, koska rakasti vain itseään. Hänen itserakkautensa pakotti hänet holhoamaan kumppaniaan, sabotoimaan toimivaa suhdetta ja kiusaamaan itseään. Mutta nyt hän oli Parempi Ihminen, jälleen yhden vastoinkäymisen pystypäin voittanut. Nainen oli täyttänyt tehtävänsä: mahdollistanut Ymmärtäjän Henkisen Kasvun ja anteeksiannon, jota kautta Ymmärtäjä saattoi siten säteillä moraalista ylemmyyttään vielä kukoistavammin kuin ennen.

Myöhemmin Nainen jätti Ymmärtäjän, koskei voinut elää tämän ymmärrykseksi ja anteeksiantamukseksi naamioidun omahyväisyyden kanssa. Hän tajusi, että Ymmärtäjä ei ollut koskaan rakastanut tätä sillä intensiteetillä, jolla hän oli rakastanut Ymmärtäjää. Hän oli toivonut vain tämän parasta ja jopa pannut reinoa vastoin omaa luontoaan, koska tajusi Ymmärtävän riutuvan jos hän ei sitä tekisi. Erotessaan Ymmärtäjästä hän vain itki; Ymmärtäjä näytti suorastaan riemuitsevan tilanteesta. Ymmärtäjä toivotti hänelle kaikkea hyvää ja onnea, vaikka uuden kumppaninkin kanssa, hän ymmärtäisi kyllä, sillä hänen rakkauttaan ja kiintymystään eivät kahlitse luonnon kahleet, omistushalu tai muutkaan alempien elämänmuotojen heikkoudet.

Naisesta tuli onnellinen myöhemmin Miehen kanssa, joka saattoi olla onnellinen ja hyväksyä rakkautensa sellaisenaan. Mies rakasti Naista sellaisena kuin Nainen oli, eikä pitänyt tätä vain itsekorostuksensa välineenä. Heille tuli lapsia, joista he kasvattivat mahdollisimman hyviä ihmisiä. Ja hienoja näistä lapsista tulikin.

Tarina ei kerro, mitä Ymmärtäjästä tuli, mutta eikös vaan ollutkin erinomainen ihminen?

PS. Reino on edelleen vähän läski, lyhyt ja kova jutunkertoja. Suhteellisen onnellinen hänkin.